Alastomuuden häpeä

Työntekijä tulee pomonsa luokse ja kysyy:
Miten sinusta tuli noin menestyvä?
-Siitä on kiittäminen hyvin tehtyjä valintoja.

Työntekijä ei ole tyytyväinen ja jatkaa:
Miten sinä osasit tehdä hyviä valintoja?
-Siitä on kiittäminen kokemusta.

Työntekijä miettii, ja kysyy:
Miten sinä onnistuit hankkimaan tuon kokemuksen?
-Huonojen valintojen kautta.

Jos en tee vääriä valintoja, on myös hyvin vaikea tehdä oikeita valintoja. Virheistä oppii, miten maailma toimii. Kyllä! -Huutaa työminäni, ja siviiliminäni katsoo hiljaa alaspäin.

Pienestä pitäen ihminen oppii erilaisia asioita maailmasta yrityksen ja erehdyksen kautta. Söin lapsena liikaa pullataikinaa ja maistoin kerran tippaleipää. En ole sen jälkeen edes maistanut kumpaakaan. Lapsena olin viisas ja opin?

Kun teen asioita, joista en ole täysin varma (olen mukavuusalueen ulkopuolella), opin samalla jotain itsestäni. Kyllä, ja valitsen luonnostaan päivittäin jonkin asian mukavuusalueeni ulkopuolelta, ihan uteliaisuudestani tai sen hetkisestä halusta/impulsiivisuudesta. Ja kun olen saavuttanut unelmani, tajuan, etten halunnutkaan sitä. Ja tämä harmittaa yli äyräiden. Tai no, ainakin nämä 38 vuotta.

Mokaaminen ei ole maailmanloppu. Kun ihminen ymmärtää tehneensä virheen, hän voi kehittyä ihmisenä. Oli kyse sitten ihmissuhteesta, työtehtävästä tai ruoanlaitosta, omia vääriä valintojaan analysoimalla jokainen voi kehittyä ja käyttäytyä tulevaisuudessa toisin. Tällaiset virheet auttavat tuntemaan itsensä paremmin. Ja mikä olisi tärkeämpää elämässään, kuin tuntea itse itsensä.

Yksi tärkeimmistä asioista, jonka epäonnistumisesta voi oppia, on anteeksianto. Ymmärrän, että kaikki tekevät joskus virheitä. Valintojaan voi katua, mutta itselleen on osattava antaa anteeksi, jotta elämä voi taas jatkua. Tätä en osaa, eli voin sanoa ymmärtäväni, mutta en ole sisäistänyt, -koska en osaa antaa itselleni anteeksi. Kun tiedän täsmälleen, mitä haluan, epäonnistumiset eivät pysäytä minua. Halu on häpeää suurempi.

Minä olen itseni pahin arvostelija. Kun teen virheen, sen anteeksi antamiseen itselleni menee vuosia. Epäonnistumiset ovat luonnollisesti osa elämää. Vaikka virheiden tekeminen ei ole ikinä kivaa ja mokaamisesta seuraa kamala morkkis, maailma jatkaa silti kulkuaan. En sano että epäonnistuminen on maailmanloppu, mutta en myöskään usko että asioilla on tapana loppujen lopuksi järjestyä, vaikka näinhän ne tekee AINA. Tavalla tai toisella.

Minkä ihmeen takia ihmisen aivot toimivat tällä tavalla? Ehkä siitä syystä, että yhteiskunta on opettanut meille jo pienestä pitäen, että virheillä on hintansa, ja meidän odotetaan aina tekevän hyviä valintoja. Sättiminen virheestä uudelleen ja uudelleen ei hyödytä mitenkään, teen sitä silti. Mutta, syyllisyyden tunne on suuri haava ja sitä osaan mielestäni myös vahvalla luonteellani suojella. Manipuloivat ihmiset eivät voi käyttää herkkyyttäni ohjatakseen minua.

Minun ei kuitenkaan tarvitsisi mielestäni tuntea syyllisyyttä mistään. Kaikki mitä olen tehnyt, tein siinä hetkessä sen takia että tunsin siten silloin, tai halusin tehdä niin, tai niin vain tapahtui. Esimerkkinä kadun jokaista muuttoa (7), vaikka niille on ollut silloin hyvä syy. Kadun jokaista valintaa kodiksi, kaikki eivät ole olleetkaan mieleisiä. No enhän ole voinut tietää onko se kiva koti, ennen kuin asun siinä. Tai virheostoksia; housut jotka eivät pysykään jalassa. Ymmärrän, turhaa katua kun en ole voinut tietää ennen, mutta kadun silti. Kadun että tein lapset, koska olen huono äiti, mutta halusin silloin niin kovin. Kadun mm. myös että muutin maalle miehen perässä, todetakseni että tulen hulluksi maalla. Kadun että valitsin puolisokseni 22 vuotta minua jaksaneen upean miehen, koska hänessä on pari piirrettä joista en pidä. Kadun melkein kaikkia huonekalu- ja sisustusvalintojani. Kadun että ajoin ajokortin 18-vuotiaana, jonka äitini maksoi, mutta en ole sen koommin ajanut autoa, koska en uskalla. Pelkään aivan valtavasti muuta liikennettä ja että satutan autoa tai rikon sen. Lista olisi loputon. Mutta nyt tuntui hyvälle olla tämän aikaa alasti.

Vastuullisuuden johdosta opin tekemistäni virheistä, mutta syyllisyyden takia olen jumissa. Sen tuloksena tunnen oloni kauheaksi vuosien ajan jostakin sellaisesta, mistä minun olisi pitänyt päästä jo yli.

Miten opin, että arpeni eivät määrittele minua. Nehän ennemminkin näyttävät minulle tavan toimia ja käyttäytyä. Itseasiassa tiedän hyvinkin tähän syyllisyyden taakkaan johtaneen syyn. Kyllä, mennään lapsuuteen ja katsotaan äitiin. Kuulen edelleen kaikista tekemistäni virheistä ja mahdollisista tulevistani virheistä. Siinä yksi syy, jonka takia en jaksa olla hänen kanssa tekemisissä. Vaikka äiti onkin. Ja tuntuu ihanalle sanoa se tässä ja nyt ääneen. Olla alasti.

Periaatteessa tiedän, että virheet voi korjata, mutta entä ne virheet, joista ei tunnu olevan ollenkaan paluuta? Ratkaisu lienee yksinkertainen, -niistä tulisi vain oppia kuten lapsena. Siis oppia virheistä, kääntää ne positiiviseksi kokemukseksi ja jatkaa matkaa.

Tiedän, että on monia ihmisiä, jotka eivät pysty olemaan onnellisia, sillä he ovat kiinnittäneet itsensä menneisyyteen. Menneet on menneitä, mutta on kuitenkin tärkeää miettiä silloin tällöin menneisyyttä, oppiakseen siitä, jotta voisi nähdä sen mitä itselle on tapahtunut, ja mitä siitä on oppinut. Minun tulisi kuitenkin päästää irti kaikesta sellaisesta, joka minut kiinnittää menneisyyteen. APUA mikä työ!