Eilen nuori, lapseni ikäinen asiakas (potilas) sattui kysymään kivasti, että mitä teen isona, sitten kun lapset on isoja. No tällehän olen jo tavallaan nauranutkin, että aamukampa näyttää tänään jäljellä olevan vielä 2594 piikkiä. 7 vuotta viimeiseen täysi-ikäiseen ja vuosi enää toiseen kotona asuvaan.
Vastasin että en tiedä, vielä. Ainakaan matkailu tai lomailu ei ole ensimmäisenä listalla, voimmehan lomailla nyt lastenkin kanssa. Ne on aina kulkenut mukana kaikkialla. Varmaan siksi tuntuu kivalle myös ajatus siitä, että voit liikkua missä vain ilman lapsia!
Koiria meillä enää ehkä ole, mutta kissat on iän puolesta. Ihanimmalle ajatukselle lapsettomuudessa tuntuu se, että huolehdittavana olet vain sinä ja lupaamasi asiat. Ehkä eniten odotan sitä, että saan vihdoin riisuttua tämän velvollisuuden taakan huolehtimisesta harteilta. Jotainhan sitä aina pitää huolehtia kun suorittaja on, mutta että ei ainakaan sitä, että pilaisi toisen elämän.
Äitiä ja anoppia meillä ei ehkä enää ole, mutta tätä en osaa edes ajatella. Kun olen (mme) niin vähän tekemisissä. Tiedän, että tulee harmittamaan se, ettei ole puhunut kaikesta mahdollisesta ja paljon tietoa menee mukana. Mutta se tieto jota eniten janoaisin, on sitä, joka on jo vuosien saatossa hämärtynyt ja muuttunut. Ja sitä johon ei koskaan saa täysin rehellistä vastausta.
Mahtaakohan minuakaan enää olla?! Onneksi ei tarvitse huolehtia minun jälkeistä aikaa!
Emme ehkä asu enää tässä valtavassa talossa, koska emme tarvitse näin paljon tilaa. Olen kasvanut ajatukseen ahtaasta kerrostalokodista ja vilkkaasta paikallisliikenteestä, joten luulen, että olen rakentanut kahden hengen talouden kodin kaksioon, kun kotona ei asu enää lapset. En tarvitse suurta joulua varten kotiini tilaa koko vuodeksi.
Jos teen samaa työtä silloinkin, niin asun täällä edelleen. Mutta voin mielelläni myös muuttaa muualle. Ai, mutta sehän onkin tämän hetkinen halu.
En tainnut osata vastata vieläkään mitä teen isona, lapsien aikuistuttua. Ehkä maalaan edelleen taivaanrantaa.