Ostolakko ja elämän konMaritusta

Nyt on 6. päivä ostolakossa, tai virallisesti viides. Kauppoja olen vältellyt, koska pelkään että unohdan olevani ostolakossa. Mielitekoja ei hirveästi ole ollut, ainakaan sellaisia etteikö niitä voittaisi samantien. Ostoksiin en ole sortunut, mutta yritykselleni jouduin eilen tilaamaan uuden tulostimen, koska entinen ei herännyt henkiin. Tämä ei ole henkilökohtainen ostos, ja on pakollinen muutoinkin. Mutta henkilökohtainen verkkopankki lauloi kyllä eilen 38e verran, kun varasin toukokuulle kirpparipöydän kuudeksi päiväksi, joka piti maksaa heti.

Palkkasin tähän työhön kaksi työntekijää. Itse olen niin laiska, etten jaksa hinnoittelun jälkeen enää muuta vaivaa tähän nähdä. Pöytä täytyy kuitenkin päivittäin siivoja ja täyttää. Kaksi nuorinta lastani sai pestit ja saavat jakaa voiton puoliksi.

Olen pitänyt kirppistä viimeksi 2015. Tässä välissä olen lahjoittanut, kierrättänyt ja roskattanut ylimääräiset. Minulle ei ole koskaan ollut kovin vaikeaa luopua tavaroista. Oikeastaan jopa ahdistaa ajatus siitä, että kaapit on sullottu pullolleen kaikennäköistä törkyä mitä ei varmasti tarvitse, mutta ei raaski heittää poiskaan. Vielä enemmän ahdistaa se, että pitäisi löytää kaikille asioille oma paikka. Nyt on yksi kassi täällä, toinen tuolla ja kolmas jossain. Ja joka kaapissa jotain, jota ei edes muista omistavansa!

..Tai no, loppujen lopuksi lainaahan kaikki on vaan. Mitään täältä ei mukaansa saa. Ja säälittää oma äitikin, jonka pieni asunto on lattiasta kattoon tavaraa täynnä, koska hän säästää niitä minulle. Ja minulle äiti ei ole muisto niissä tavaroissa. Ne tavarat eivät muuta kotiini. Mutta sanopa tämä hänelle. Missä vaiheessa elämäänsä ihminen alkaa elää kuolemansa jälkeistä elämää ja miksi? Miksi hän ei vaan voi realisoida kaikkea sitä tavaramäärää ja nauttia eläkevuosistaan ja vapaasta elämästään? En minä tarvitse häneltä yhtään mitään! En usko että kukaan muukaan tarvitsisi kuin kauniit muistot. Vihaan ahneutta. Halu on ihan hyvä elämänkumppani, mutta ahneus ei.

Jäin muistelemaan kaikkia kuulemiani  ja muistamiani tarinoita perinnönjaoista ja avioeroon liittyvistä osituksista. Alkaa ihan oksettaa, kuinka ihminen voi muuttua niin typeräksi ja kuvottavaksi aivan välittömästi läheisen lähdettyä! Muutos näkyy persoonallisuudessa, puheen rytmityksessä ja elekielessä. Se ei ole edes esitettyä, vaan aitoa. Kuten myös täysin kärrynpyörää pyörähtävät elämänarvot ja ajatusmaailma. Kauniista rumaksi. Miten suojelen itseäni tällaiselta?

Ihminen muistaa jopa sairasvuoteellaan oikeutensa, mutta miten on velvollisuuksien..?