Millaiselle elämäni näyttäisi jos se ei olisi nykyinen

Mitä olisin jos en olisi minä, tai en tekisi tässä elämässä sitä mitä teen?

Jos ajaisin autoa, ajaisin sitä maalla, pitäen vanhan hirsisen kyläkoulun pihapiirissä pienimuotoista ja luonnonmukaista hylättyjen eläinten ja ihmisten vanhainpalvelukotia. Luonnonmukaista sikäli, että luonto, eläimet ja maatilantyöt kuuluisi kuntoutussuunnitelmaan ja päivittäiseen arkeen. Ja kaikki mikä nyt on luonnossa tavanomaista. Saisi kuollakin luonnonmukaisesti. Voisin olla sama ahkera, halaileva ja kekseliäs minä. Hylättyjen kanssa työskentelyssä olisi se ilo, ettei tarvitsisi sietää omaisten ohjeita, neuvoja, käskyjä ja haukkuja heidän omaisensa hoidosta tai talon toimintatavoista, varsinkin kun he eivät itse ehdi tai halua tulla auttamaan tai vierailemaan. Tarkoituksena siis antaa hylätylle vanhukselle uusi rakastava ja motivoiva loppuelämän sijoituspaikka ja siihen ympärille perheeksikin kutsuttu piiri. Meillä juhlittaisiin mittumaaria ja talossa soisi päivittäin haitarimusiikki. Seinällä koreilisi Olavi Virta.

Tai sitten asuisin suurkaupungin ytimessä, kattohuoneistossa yksin, ruukkuviljellen yrttejä ja rapujuhlia ystävien kanssa juhlien. Liituraitapuvussa. Kulkisin aina korkokengät jalassa. Lunta ja tuulta ei olisi olemassa. Voisin olla sama esteettinen minä, mutta omaan napaan pitäisi osata tuijottaa ja itseään pitäisi oppia kunnioittamaan. Minulla olisi ihana työ lasisessa toimistossa ja vain sen verran rahaa, että raaskisi syödä päivittäin lounaan ulkona. Vessassa soisi lintujen liverrys ajatuksen voimalla ja koruihin pukeutuminen tuntuisi kivalle.

Tai sitten asuisin matkailuautossa ilman kiinteää katuosoitetta, töiden ollessa myös osoitteettomat. Työskentelisin kesäkauden leirintäelueen pihalla vaunussa asuen ja lomailijoita palvellen ja talvet syrjäytyisin jossain. Sitä kun ei olisi osoiteriippuvainen. Voisin olla sama ambivertti minä. Antaisin iloisesta ja palvelualttiista itsestäni kaiken kesäkuukauksien aikana ja loput vuodesta lataisin akkuja missä milloinkin. Lunta olisi vain tietyissä paikoissa tiettyyn aikaan ja vettä sataisi vain öisin.

Oi ihana toukokuu!

Koska en pääse vappubrunssille, tulee vappubrunssi meille. Nuorimmaisen kanssa rakastetaan vappua, ja brunssi pitkän kaavan mukaan kuuluu kuvioon.

Tämän vapun outfittini on tässä. Olen värianalyysissä talvi, joten musta saa ihoni ja oikeastaan koko minut hehkumaan. Mukana myös luotto- ja lemppari punani kynsiin että huuliin. Kaikkihan lähti Maahisten työkengistä, jotka tilasin eilen. Kasasin ympärille jo kaapeista löytyvät, koska piti kokeilla sopiiko kengät tyyliini.

Ylpeys vs. ylpeydettömyys

Joko olen niin ylpeä, etten tunne ylpeyttä, tai sitten olen niin epäylimielinen, etten tunne ylpeyttä. Tai sitten olen niin ylpeä, että kiellän olevani ylimielinen.

Osaan kyllä iloita jostain saavutuksestani, joka jonkun muun mielestä ei ole mitenkään erikoinen saavutus, -tämän lannistamatta ilon tunnettani. Sama toisinpäin. Neuloin sukat, latasin kuvan Facebookiin, ihan vaan omalle seinälleni koska niiden neulomiseen kului puolet Metsoloista. TV-ohjelma oli se pointti, kun kaikki katsovat nyt sitä, -myös minä. Ja sukat saivat tajuttoman ylistyksen sellaisiltakin ihmisiltä, jotka eivät  _ikinä_  reagoi mihinkään minuun liittyvään, eivät edes onnittele ja voisi luulla, ettei päivitykseni edes näy heille. En ymmärrä. Ihan tavalliset kirjoneulesukat! Yritin niitä katsella sillä silmälläkin, mutta kieroon meni, silmät ja mieli. Minä en näe sukissa pienintäkään ylpeyden aihetta.

Eihän siitä mitään tule, ellei tiedä edes mistä puhutaan tai mitä on ajattelemassa. Piti siksi taas käydä kysymässä tietoa viisaammalta, ja vastaus menee lyhyesti ja ytimekkäästi näin:

Wikipedia; Ylpeys

Ylpeys on yksi ihmisen tunteista. Ylpeä henkilö voi tuntea onnellista tyytyväisyyttä esimerkiksi omia suorituksiaan ja ominaisuuksiaan kohtaan.[1] Ylpeys on läheisesti yhteydessä muinaiskreikan Hybris-käsitteeseen. Ylpeys voi siis tarkoittaa myös korostunutta itsetietoisuutta, kopeutta, korskeutta tai pöyhkeyttä.[1] Ylpeä henkilö voi siis olla ollakseen muunlainen, kuin hän oikeasti onkaan.[2] Perinteisen näkemyksen mukaan ylpeys on pahin kristillisen opin seitsemästä kuolemansynnistä. 

Eilen töissäkin törmäsin ylpeyteen aiheena, ja hätkähdytin, kun ajattelin ääneen, etten ole ylpeä lapsistani, tai heidän tuotoksistaan. Onko vain totuttu siihen, että äidin kuuluu aina kertoa olevansa ylpeä lapsistaan ja heidän saavutuksistaan, vaikka näin ei olisi? Vai ovatko kaikki muut äidit ylpeitä lapsistaan, ja minä nyt vain en?

Minä ajattelen että kaikki saavutukseni, lapsiani myöten on ihan vain saavutuksia. Eivät mitenkään erikoisia tai ylistettäviä. Tai tarvitaanko näitä edes ylpeyteen? Heidän menestyksensä on ihan vain menestystä, ja on oikein hienoa että saavuttaa ja menestyy, -niinhän sitä kuuluukin. Lapsia ei tehdä, ne saadaan. En silti koe ylpeyttä, että juuri minä olen saanut lapsia ja juuri nuo, minun lapseni. Eivät minun lapseni osaa yhtään muita enempää mitään, toisissa asioissa he ovat ehkä keskivertoa parempia ja toisissa asioissa taas keskivertoa huonompia.

Lapseni osaavat kyllä esitellä saavutuksensa ylpeinä, ja minä iloitsen mukana, onhan ilo tarttuvaa. Mutta en minä ylpeyttä koe. Lapsiani kehutaan kauniiksi ja hyvin käyttäytyviksi, mutta minä en koe siitä ylpeyttä. Eikö sen kuulukin olla niin? Eikö jokainen täällä ole kaunis ja ainakin pitäisi olla hyvin käyttäytyvä?

Jos aliarvostus ja vähättely on ylpeyden vastakohtia (?), niin siihen syyllistyn kyllä jonkin verran, aina on parannettavaa, maailma ei ole vielä valmis. Jos unohdetaan perin suomalainen vähättelevä ajattelutapa, jolla peitellään synniksikin kutsuttua ylpeyttä, niin sitäkään minulla ei ole. Jos olen tyytyväinen jonkin tuotokseeni, ja siitä kovin iloinen, niin saatan innokkaasti esitelläkin sen. Useinmiten se on ollut jokin asia, jonka olen vain tajunnut. Mutta eihän siinäkään ole mitää ylpeiltävää. Voi vaan todeta nauraen, kuinka tyhmä on ollut, kun ei ole tajunnut mitä tarkoittaa vanha kiinalainen sananlasku; "kaikki muu on turhaa, paitsi puutarhanhoito."

Tämä on niitä hetkiä ja asioita, kun toivoisi että elämää tarkkailisi jokin raati, joka saapuisi nyt apuun, ja kertoisi minulle vastauksen. Ja oli vastaus mitä tahansa, niin kuinka parantaisin siinä tai tässä itseäni. Tai pitääkö parantaa? Miksi?

Kerro jotain itsestäsi - haaste

Sain haasteen Erikoisilta Asiantuntijoilta, tässäpä vaste haasteeseen. Jätän puolestani haasteen avoimeksi, saa ottaa vastaan ken niin tahtoo.

Millainen oli lapsuudenkotisi?

Rööperistä Martsariin ja välillä Laajasaloakin. Mutta muistan parhaiten 3-kerroksisen kerrostalon toisessa kerroksessa 3h+k Vantaan Martinlaaksossa. 

Mitä harrastit lapsena?

Harrastin ratsastusta 17-vuotiaaksi. Eläinrakkaana opin myös navetan pitoa, ja käsinlypsy onnistuisi edelleen. Neulomisen olen kuulema aloittanut 3-vuotiaana, ja oikeastaan kaikki käsityöt ja taiteenlajit on ainakin kokeiltu tähän mennessä.

Kaunein kukka?

Angervo, pioni, kanerva, pelargoni, harsokukka

Mikä on elementtisi?

Maa, ripauksella satunnaisia metsäpaloja.

Oletko optimisti vai pessimisti?

Optimisti!!

Oletko aamun- vai illanvirkku?

Aina olen ollut aamuvirkku ja kukkunut ennen kukkoakin.

Unelmamatka?

Mikä vaan matka, mukaanlukien tämä elämänmatka. Pelkkä oleminen ei riitä. Pitää olla kuljettavaa, katsottavaa ja ihmeteltävää. Ylämäkeä ja alamäkeä. Ja hyvää ruokaa.

Milloin ostit jotakin itsellesi ja mitä se oli?

Itselleni? Hmm.. Kynsilakan 29.3.2020!

Lempikaupunkisi kotimaassa?

Ei ole lempikaupunkia. Olen muutenkin huono valitsemaan mitään! On niin paljon ihania asioita, ettei voi valita! Vaa´an vaakakupit.. ja niin edelleen. Haha!

Kolme elämäsi kauneinta asiaa?

Kauneinta? Hmm.. En voi lajitella enkä valita. En vain kertakaikkisesti osaa tai pysty. Mutta jos oikein pinnistän, niin saan pullistettua näön ulos. Vastaan näkö. Kyky nähdä niitä kauniita asioita elämässäni niin paljon, etten voi valita vain kolmea, saati paremmusjärjestellä. 

Jos tietäisin viimeisen voimassaolopäiväni..

Eilen keskusteltiin asiakkaan kanssa tunti aiheesta; kuolema. Olen tätä miettinytkin paljon, ikuinen mentaalimatkaaja. Enemmänkin, kun lokakuussa 2019 lapsuudenystävän (!) äiti oli perjantaina saanut kotonaan aivoverenvuodon, kaatuilut, saanut kallonmurtuman ja toisen aivoverenvuodon. Sunnuntaina hänet löydettiin naapurin toimesta ja hän pääsi hoitoon. Viikoksi.

Olen jo luopunut elämässäni niin paljosta, että kyseisessä tilanteessa järki astuu tunteiden tilalle. Oli helppoa tukea ystävää surussa ja päätöksissä ja itseni luopua "lainaäidistä". Ystäväni (!) on viisas, hän tietää että oman elämän on jatkuttava ja sitä hän on tehnytkin. Olemme samanlaisia surijoita. Lisään tähän väliin, että hän on Ystävä. SydänYstävä. Sielunsiskoni. Rakkaani. On minun sydämessäni siis ainakin 2 ystävää.

Mietin tuolloin "lainaäidistä" luopuessa, että kuinka omalla kohdallani toimisin, mikä olisi viisasta, mikä odotettavaa, mikä toivottua ja mikä korrektia. En ikinä osaisi järjestää äidilleni sellaisia hautajaisia jotka hän haluaa. Hänen pitäisi ne itse järjestää. Miehenikin mainitsi jo että "tulee kummittelemaan jos et laula Ave Mariaa". En kuulu kirkkoon, enkä usko jumaliin, enkä kummitteluun, mutta kunnioituksesta äitiä kohtaan, en tule hautajaisia järjestämään. Siksi, että arvomme on aivan eri sfääreissä. Minun mielestäni polttohautaus pahviarkussa ja -uurnassa on loistava tapa poistua ja lopputuotos vaikka roskikseen tiputettuna ilman juhlia on riittävää. Jos joku haluaa juhlia poistumistani, ne on hänen juhlansa, -ei minun. En halua olla kenellekään vaivaksi ja mielipahaksi hautajaisissakaan. Odotan myös eutanasiaa Suomeen, en halua elää vanhaiskodissa toisten taakkana. Ei se ole elämää. Se on elintoimintojen suorittamista.

Enkä ole tarvinnut tähänkään asti menehtyneiden läheisteni muistelemiseen mitään tiettyä paikkaa kuten hautakiveä, koska eihän hän siellä ole. Siellä on vain maatuvaa multaa ja läheiseni siellä missä minä ja muistonikin. Siksi en tarvitse kiveä tai laattaa.

Tee vaikeat asiat, kun ne vielä ovat helppoja. Ja suuret asiat, kun ne vielä ovat pieniä.

Ilmeisesti olen jo suunnitellut hautajaiseni näin 38-vuotiaana, hyvä niin, en rasita niillä siis ketään kun joskus täältä lähden.

Siihen liittyen palataan takaisin tuohon eiliseen keskusteluun asiakkaan kanssa. Hän kysyi minulta että kumman valitsisin tietää mieluummin; "kuolinpäiväni" vai "kuolintapani".  Hioimme siinä molempien vaihtoehtojen kantteja tasaisemmiksi, ja täytyy myöntää, että en halua tietää kumpaakaan. Olen kuullut, että hukkumalla kuolee onnellisena keuhkojen täyttyessä vedellä, hukkuu samalla endorfiineihin. Mutta ihan yhtä hirveää kuin näivettyä nestehukkaan vanhainkodissa tai sairaalassa, se kun on meille ainoa mahdollinen sallittu "eutanasia".

En halua tietää milloin ja miten kuolen. Meillä on yksi ainoa elämä, ja sitä pitäisi kunnioittaa eläessään. Sen jälkeen on myöhäistä. Meillä on ollut yksi pilkkanaurettu multitalentti, jonka viisaita sanoja lainaten toivotan pirtsakkaa, onnellista ja työntäyteistä viikkoa kaikille;

"Elämä on ihmisen parasta aikaa!"

Sotaväsymys ja tipuvapaat

Uskallan diagnosoida kansalle sotaväsymyksen koronaa kohtaan, koska työkalenterissani huhtikuu on aivan täysi, ja olen taas siinä samassa tilanteessa kuin ennen koronaa. Tämä tapahtui päivässä. Ajat täyttyivät niin nopeasti, etten ehtinyt edes miettiä koko asiaa. En tiedä mitä mieltä olen, mutta peruspositiivisena nyt ainakin näin alkuun tulee mieleen, että  _vain_  huhtikuu. Koronariski kasvaa, mutta toisaalta, ovat tuttuja asiakkaita taukojenkin takaa, josta päättelen, että nyt villitsee sotaväsymys. Pidän kyllä korkeaa tasoa koronan suhteen, mutta riski on aina olemassa meille kaikille vaikka olisi kotona arestissa.

No sitten tipuvapaiden kimppuun! 4 päivää vapaata koko perheellä yhtäaikaa, ja aion 3 meistä rahdata mökille päiväkäynnille. Metsämyyrävuosi jyllää, ja kun asettelen kodalle ja hyyskään hiiribaarit, niin toivon myös metsämyyrien ruokailevan niissä. Itse mökissä ei ole koskaan jätöksiä näkynyt, mutta en tykkää metsämyyristä, koska ne levittävät puumala-virusta joka aiheuttaa myyräkuumetta. Loukutusta ei voi harrastaa, koska emme ole päivittäin niitä tyhjäämässä. Sanko, jonne johtaa lauta ja pohjalle houkuttelevaa myrkkysyöttiä, keräisi kyllä epämieluisat kaverit läjään haudattavaksi ja tarjoaisi nopean kuoleman. Meillä oli viisivuotta sitten viimeksi metsämyyräinvaasio, ja kun kanta kasvaa liian suureksi, sitä ei pidättele mikään. Arka saaliseläin toimii täysin päinvastaisesti, ja vilistää koirista ja ihmisistä piittaamatta keskellä kirkasta päivää kuin uhallaan ihmisten reviirillä. Kysyinkin tästä kummallisesta käytöksestä tuolloin professori Henttoselta, joka tutkii metsämyyriä, ja kyllä outo käytös johtuu liiallisesta kannasta, joka myös tuppaa rajoittumaanin itsekseen. Yhteenotoilla ja kannibalismilla. Tässähän ihan tuntee olevansa jumalolento, avatessaan sisäisiin verenvuotoihin johtavan baarin.. Lohdutukseksi, niin pitkään en ole rikollinen kun kaupasta ne baarit saa ostettua.

Ongelman ytimessä

Maanantaina töitä oli 6h, keskiviikkona 5,5-6 ja to 8h. Eilinen tiistai oli koronan aiheuttama vapaapäivä, sain mahdutettua työt kolmelle päivällä normaalin neljän sijaan.

Tämä näyttää silmissäni valtavan vähälle ja tätä olen aiemminkin miettinyt, mutta eilinen arkivapaa  opetti jälleen VALTAVAN paljon! Eilinen päivä meni nimittäin täysin toipuessa maanantaista!

Yleensä olen töissä ma-to noin 8-10h, eli 32-40h/vko. Matkoihin menee päivässä yhteensä vajaa 4h. Tähän lisäksi päivystän kotona arjet, pyhät ja viikonloput, koska muuten hukun viesteihin. Todellinen viikkotuntimäärä on siis huomattavasti isompi. Jos ajattelen nyt vain töissäoloaikaa, niin minulla on asiakaskontakti 100%, en pidä mitään taukoja ikinä. En vaan tarvitse, ja saan työpäivän nopeammin alta pois. Minulla syömättömyys ja juomattomuus ei vaikuta oloon.

Mutta 8 vuoteen ensimmäinen arkivapaa valtavasti vähentyneellä työmäärällä ja vain 6h päivän työllä,  vaati yhden kokonaisen lepopäivän! Vaikka en ole muuta kuin levännyt! Ällistyttävää!

Työnkuvani on mikroskooppisen tarkkaa ja minun on oltava 100% skarppi koko työssäoloajan, sen lisäksi, että ammennan itsestäni myös henkisesti reilut 100% asiakkaalle. Kummastakaan en voi luopua, voin siis luopua vain työmäärästä. Ja siihen minulla ei ole juuri nyt keinoja, mutta niitä täytyy alkaa suunnitella. 

En olisi ymmärtänyt tätäkään, ellen olisi saanut kokeilla arkivapaata, jota ei olisi tullut ilman maailmankriisiä. Ennen kuin voin pureutua asiakkaiden vähentämiseen, on pureuduttava asenteeseen. En voi perfektionistisena suorittajana, ylitehokkuuteen pyrkien, tuosta noin vain, vähentää asiakkaita.

"Kiitos ihana Minä, kun sain taas oppia minusta lisää! Olet niin ihailtavan tehokas pakkaus, että odotan oikein innolla milloin vilkutukseni ei enää näy kuopan reunan yli! Hyvä Sinä! Hienoa työtä! Eihän elämässä mitään muuta olekaan kuin työ!"

Elämä on ihmisen parasta aikaa

Minä en tiedä miksi rakkaat aivoni ovat aivan pysähdyksissä, mutta minulla on auringosta huolimatta aivosumu. Olo on vallan tööt. Tällä viikolla on 3 täyttä työpäivää normaalin 4 sijaan, ja nyt en tiedä miten selviydyn niistä tällä Haminan satamalla. Pitää varoa lokin kakkaa.

Ehkä kyseessä on vain minulle epätyypillinen aamun heräämisvaikeus, vaikka olenkin tänäkin aamuna noussut tuttuun tapaan kuudelta. Mielenkiintoista! Eikun ihanaa! Ihanaa että olen muuttunut tässäkin näin, ainakin hetkellisesti!

Tällä viikolla yritän myös saada järkyttävän nestepöhön tiputettua runsaalla nesteellä ja liikunnan lisäämisellä. Kilpirauhasenvajaatoimintani varmaan oikkuilee reagoidessaan stressin helpottumiseen, ja siitä kaikki oireet. Tavanomaiseen juoksevaan arkeeni verraten olen myös istunut. Jumahtanut somettamaan, nyt kun siihen kerrankin on aikaa! Ja koska minulla on siihen assistentti, The Perskärpänen, hankaloittaa se entisestään tuolilta nousua. Kyllä elämä on maailman parasta aikaa!

Someassistentti