Naurava kulkuri

Olen kuullut että kun oppii nauramaan itselleen, on se yksinkertaisin tie sisäiseen rauhaan. Siihen vaaditaan kyky hyväksyä itsensä, sellaisena kuin on, kaikkine "virheineen".

En varsinaisesti pelkää arvostelluksi tulemista, mutta tämän viimeisen reilun viikon itsetutkiskelun ja blogaamisen aikana olen ymmärtänyt, etten vain kelpaa itselleni. Voin tehdä vaikka 100 elämänmuutosta ja muuttua ulkoisesti kuten Michael Jackson, mutta se todennäköisesti ei auta tykkäämään itsestään, -ei auttanut Michaeliakaan edes ihonvärin vaihto. Minulla varsinkaan, kun ei ole yksiselitteistä tai osoitettavaa tekijää itseinholle. Ehkä olen vain perfektionisti itseäni kohtaan.

Pitäisi oppia tasapainottamaan se mitä olen ja se mitä haluan olla. Se mitä olemme ja se mitä haluamme olla, ovat kaksi eri asiaa. Nämä sekoittuu helposti keskenään ja näin tapahtunee erityisesti silloin, kun on juurtunut hyvin jäykkä käsitys siitä, mitä meidän ”tulisi olla”. Ja liittyy varmaankin siihen, että olen aina lapsuudesta lähtien kokenut, etten kelpaa. Tämä vaikeuttaa todellisuuden ja minua muovaavien odotusten erottamista toisistaan. Tuntuu kuin olisin jatkuvasti veloissa. Nämä ”halu olla jotain” ja ”tulisi olla jotain”  estävät minua arvostamasta sitä, kuka todellisuudessa olen.

Sanotaan esimerkiksi, että olen kovaääninen. Olet kuullut niin monta vitsiä ja negatiivista kommenttia kovaäänisyydestäni, että lopulta inhoan ääntäni. Vaikka olen puhelias, pelkään toisinaan puhua, koska en halusi ärsyttää ketään. Haluaisin kelvata.

Osaan kyllä nauraa itselleni (sarkasti), vaikka olenkin oman itseni pahin kriitikko. Arvioin itseäni liian rankasti. En hyväksy virheitäni ja rankaisen itseäni niistä. Hyvin usein vaadin paljon enemmän itseltäni kuin mitä voin antaa. Jos haluaisin _oikeasti_ oppia nauramaan itselleni, opettelisin ensin kohtelemaan itseäni lempeästi. Tämä tarkoittaa sen ymmärtämistä, että olen erehtyväinen, epätäydellinen ja keskeneräinen olento. Itseen kohdistuva sarkastisuus ei ole sama asia.

Jos en voi luottaa itseeni, en voi luottaa toisiinkaan. Sen sijaan, että puhun itselleni ankarasti ja joustamattomasti, minun tulisi tukea itseäni. Valitettavasti jostain syystä perhedynamiikkamme toimii niin, että olen ainoa minua tukeva henkilö. Se, että oppii aidosti nauramaan itselleen, on oleellisesti avuksi sosiaalisesti. Osaan nauraa alakynteen jäädessä itse tilanteelle, joka sitten tulkitaan minua vastaan. Kun ymmärtää, että ylimielisyys ja ylpeys ovat vain tiellä, on "voittaja". Nöyryys tekee vähemmän herkkiä kritiikille, naljailulle ja muiden ihmisten mielipiteille, mutta saattaa myös liiallisena johtaa "uhriksi".

Jos eilen itkin, niin tänään nauran. Itselleni ja näille ihan hulluille ajatuksille!