Ajanhahmotus on täysi 0. Joudun keskittymään ymmärtääkseni paljonko kello on ja mikä päivä tänään on. Muistikin on mennyttä, kirjaan kaiken ylös.
Työt olen saanut tehtyä, enkä ole ollut töistä pois.
Naama on edelleen jotenkin tunnottoman puutunut, mutta maha ei ole enää ollut parin ensimmäisen päivän jälkeen sekaisin. Ruokahalua ei ole, mutta tunnistan nälän ja olen saanut syötyä sentään jotain.
Varasin eilen ajan terveyskeskuslääkärille, haluan lähetteen erikoislääkärille. Sukuni sairauksista ei tiedetä, eikä äitini ole käynyt lääkärissä sitten 1986. Haluan tarkastaa terveyteni perinpohjin perinnöllistenkin sairauksien osalta näin 40 vuotiaana. Kotona on aistittavissa pelkoa, että minäkin lähden tuosta noin vaan, mitään ilmoittamatta ja jätän kaiken.
Olen kohdannut todella ärsyttävää stereotypistä, omaan napaan tuijottavaa ajattelua tavastani surra. Jos olisin iskussa, olisin kysynyt silmiin katsoen, että miksi minun pitäisi surra kuten kaikki muut, tai vähintään suruni kyseenalaistavan tavoin?
Menetettävää ei ole. Enää.
Olen sanonut kaikille osanottajille kiitokset, mutta lisännyt, ettei toisen suruun voi ottaa osaa. Voimia-toivotuksiin olen vastannut, etten minä niitä tarvitse.
Enkä usko että romahdan enää tämän pahemmin myöhemminkään, työstän menetystä koko ajan, vaikka kykenenkin toimimaan.
En ole antanut osoitetta tekopyhille kukille ja adresseille. Jos haluaisi tukea, ilmoittaa että mielessä olen, hän soittaisi tai laittaisi viestiä. Kuolinilmoituksen jälkeen ei ole juuri kuulunut. Jyvät akanoista. Onhan meitä erilaisia surijoita, toiset eivät voi edes pahoitella tapahtunutta. Mutta tämähän onkin yksinomaan minun menetys.
Puolisoni ei ole uskaltanut koskea, enkä juuri nyt siedäkään yhtään kosketusta, voivottelua tai halausta. Perhe ymmärtää minua.
Haluan olla yksin.
"Asioilla on tapana järjestyä."
