(Tämän hetken) 20 faktaa minusta (ei herkille)

Jos en tykkää, en ole olemassa. En kuulu niihin ihmisiin, jotka esittävät yhtään sen enempää, kuin on tarve. Jos en pidä jostain, en ole hänelle olemassa, kuin juuri sen verran kuin on pakko. Ja juuri niin kohteliaasti kuin on tarve, mielummin rippu liikaa, niin ei tule sanomista. 

En ole vapaa-ajalla tekemisissä läheisiin tai "kavereihin", mutta olen heille olemassa. Vastaan kun kysytään ja joskus hurjana heittäydyn jopa kommentoimaan somessa omatoimisesti! Raja ylinnä kerrottuun voi olla joskus hiuksenhieno, mutta tämä erotteleekin jyvät akanoista.

Pelkoni esiintyy usein kiukkuna. Tunnistan säikähdyksen, mutta reagoin kiukulla, enemmin tai myöhemmin. Adrenaliini ei sovi minulle. Eikä tämän vuoksi sovi ryhmäkilpailulajitkaan. Eikä mitkään muutkaan hormonaaliset jutut. Kiitos hei.

Olen kiihkeä ja eloisa puhuja. Se tulkitaan monesti väärin. Tai no, rauhalliset, elottomat ja huonolla itsetunnolla varustetut tulkitsee sen monesti väärin.

Osaan tunnustaa ja tunnistaa virheeni. Se hämmentää monia. Sillä on kiva hämmentää monia. Se hiljaisuus on käsin kosketeltavaa. Vain hymyni rikkoo sen.

Pidän positiivisesta provosoinnista. Provosointia yleisesti ei katsota hyvällä, eikä se ehkä ole järin viisasta koska on olemassa vastapeluri, mutta se on kivaa. Esimerkkinä vaikka juuri yllä kerrottu. Tällä saa nopeasti hiljennettyä toisen kuumenneet tunteet, mikäli hän ei sokeudu yleisesti provosoinnista. Positiivisella provosoinnilla ainakaan itse, en pyri ärsyttämään, vaan nimenomaan toimimaan poiketusta, joka on odottamatonta ja saa provosoituneen huomaamaan itse oman kapeakatseisuutensa. Jos huomaa.. 

Vihaan yli kaiken luulottelua. Luulo ei ole tiedon väärti (oikein h i t a a s t i ja painokkaasti ta-vut-ta-en sanottuna). Koska en ole täydellinen, syyllistyn itsekin tähän virheeseen. Se aiheuttaa hetkellisen itseinhon. Siitä seuraa läksytys ja opikseen otto, kunnes toistan saman virheen. Luulottelu kertoo enemmän itse luulottelijasta kuin luuloteltavasta. Silti ei uskalleta kysyä suoraan ja suoralla kysymyksellä, tai se ei ole korrektia. Jestas! *JÄÄHY* Ajatuspeli ("teoria-ajattelu") on eri asia kuin luulojen pitäminen faktana.

Luomani ensivaikutelma voi olla mitä vaan maan ja taivaan väliltä. Ehkä siksi, koska en luota kehenkään. Se on kuitenkin helppo muuttaa nopeastikin, ja hyväksyä negatiivisesta positiiviseksi.

Elän tulevassa. Nyt ja aina. Ärsyttävä piirre! Uskon, että johtuu siitä, etten ole luonut arjestani miellyttävää, mutta en oikein tiedä mikä olisi täydellistä.. Ainiin! Olen täydellisyyden tavoittelija, ja mikään ei koskaan riitä! Sitkun. Odotan omaa elämää, vaikka tässähän se on, senkun eläisi.

Toiset ihmiset ovat yläpuolellani, toiset alapuolellani ja toiset vielä samalla tasanteellakin. Olen ajatellut näin, mutta en näytä tai tuo sitä esille mitenkään. Korkeasti koulutettu lääkäri ei esimerkiksi ole aina yläpuolellani, eikä näin ollen työtön köyhä alapuolellani. Mutta luulen, että kaikki itseaiheutetut yhteiskunnan ongelmat ovat alapuolellani. Myöskin minä, jos alan vaikkapa päihteiden kanssa keskustelemaan tai ylimieliseksi muita kohtaan.

Inhoan lunta, voimakasta vesisadetta ja tuulta. Oikeastaan inhoan JA vihaan. Siksi muutan vielä joskus etelään. Märkä ja pimeä pitää talven olla - ei luminen! En tykkää myöskään todella kuumasta ja aurinkoisesta. Ehkä kaksi ääripäätä eivät tähän ääripäähän yksinkertaisesti sovi.

Rakastan AHAA!-elämyksiä. Se näkyy myös siinä hetkessä.

Rakastan museioita, enkä kyllästy ihmettelemään, kuinka "ennen wanhaan" on selvitty edes hengissä. En ole kova valittamaan, suorittaja kun olen. Mutta kyllä menneiden vuosien elämä on ollut julmaa.

Olen ideanikkari ja "keksijä". Kiitos mielikuvituksen.

Olen todella hyvä kannustamaan sellaiseen, joka ei kuulu vastapelurin mukavuusalueelle. Itse taas lämpenen tällaiselle hyvin harvoin ja hitaasti. Ehkä siksi, että tiedän rajani niin hyvin. Jos en fyysisesti pysty, niin voin opetella, mutta siihen taas ei ole aikaa.

Siirrän halullani vaikka vuoria. Ei ole sellaista asiaa olemassa, jota en olisi tehnyt/saanut niin halutessani. Tiedän, että meidän jokaisen kohdalla se on niin. Mutta, me kaikki emme halua yhtä paljon, eikä kaikki siksi ole valmiita tekemään tarpeeksi työtä halunsa eteen.

Kipu ja pelko saa minutkin kiemurtelemaan. Ja itkemään. Mutta jälkimmäinen on aina voitettavissa. Kipykynnykseni on korkea ja melko paljon hallittavissani, mutta tiedän, että on olemassa kipu, joka saa minutkin tuntemaan elämän rajallisuuden ja pienuuteni. Kunnioitan.

Olen kokenut nuoresta iästäni huolimatta jo paljon, ja sellaista jota ei kenellekään toivoisi tapahtuvan. Olen jo lapsena opetellut kääntämään "kaiken" positiviiseksi ja opiksi. Tämän vuoksi uskon, etten muutu vanhempana valittavaksi, katkeraksi ja huomionhakuiseksi akaksi. Pitää vain muistaa kuljettaa mukanani tätä elämänpeiliä ja katsoa siihen enemmän kuin tavallisiin peileihin ja ikkunaruutuihin.

Kunnioitan vanhempia. Mummo opetti. Ensin syö aikuiset, sitten vasta syö lapset, - kahvipöydässä. Kun jaksoi odottaa ja kunnioittaa, sai syödä pöydän tyhjäksi.

Ulkonäölliset seikat joita kauneudeksi nimitetään, ovat nekin näkemykseni mukaan kovin valtaajattelusta poikkeavia. Ajattelen kyllä kauneutta, mutta sitä on niin monenlaista. En voi sietää kiillotetusta ja virheettömänä pidetystä kauneudesta, koska se piilottaa kaiken sen kauneuden mitä alla on ja mikä on omalaatuista.

Minkä näköisenä sinä näet minut? En ole koskaan julkaissut itsestäni kuvaa, mutta rakastamaani AHAA!-elämystä ajatellen olisi mielenkiintoista kuulla, minkä näköisenä minut näin anonyyminä nähdään. Kuvaile siis, mitä seinällä roikkuva kokovartalopeili näyttäisi seisoessani sen edessä. Unohda nyt kaikki sisäinen kauneus, tuijota vain ulkonäköä! Työ- ja asuinpaikkakin olisi mukava kuulla. Saatan ehkä sanallisesti innostua korjaamaan räikeimpiä muotoja.

Omallalomalla

Keskiviikkona aamutuimaan kävin jo kahteen kertaan vuoden sisään leikattujen yläluomien kanssa silmäpolilla, leikkauksiin (yksityisellä) päätyneiden silmäoireiden vuoksi. Ylimääräiset luomikurtut on kyllä poissa ja katse avara, mutta vaivat on ja pysyy. Niinpä joudun kolmannen kerran puukon alle luomineni, tällä kertaa julkisella ja hieman erilaisella operaatiolla. Sekään ei välttämättä poista ongelmia, mutta sillä aloitetaan.

Siitä lähtien olenkin ollut syyslomalla lasten kanssa. Koronan ja miehen lomattomuuden takia ei käydä missään, mutta minä en olisi jaksanutkaan. En ole jaksanut oikeastaan tehdä edes ruokaa. Olen puuhaillut vain ja ainoastaan kivoja asioita, sellaisia joita on tehnyt mieli tehdä juuri kulloisellakin hetkellä, ilman velvollisuutta. Ei oikein tunnut riittävän nämä 5 päivää toipumiseen, mutta ei auta nyt itku lomalla.

Miniatyyriharrastukseni on saanut jaettua huomiotani sukkaneuleiden ohessa. Hartaana jouluihmisenä meiltä ei löydy tonttuovea, vaan kokonainen talo koossa 1:12. Siksipä leipomani karjalanpiirakat ovat 9mm pitkiä ja tähtitortut 7mm. Samalle pellilliselle mahtuu hyasintit ja muut osaset, jotka uunin jälkeen sitten viimeistellään. Esimerkiksi kuvan ohuet ruskeat "piiskamadot" ovat omenoiden ja päärynöiden kantoja ja paksummat ruskeat "kastemadot" ovat jukkapalmujen runkoja. Löytyy sieltä myös vielä foliovuokaan asettamattomat ja maaleilla kuorruttamattomat lanttu- ja porkkanalaatikot, kukkaruukkuja, sinilintu, suka, lattiaharja, voiklöntit, pesusieniä, saippua, piippuja, ystävänpäiväruusuja, sateenvarjon aihio ja kultaamaton kävelykeppi..

Kortti tuli!

Perjantaina ajoin simulaattorilla pimeän- ja liukkaanajot, sekä autokoulun viimeisen ajotunnin.

Pimeän- ja liukkaanajonratoja ei enää ole, kun kyseiset ajot ovat muuttuneet simulaatioiksi.

Ja voin nyt molemmat ajaneena kertoa, että simulaatiolla ei tee yhtään mitään. Siis ihan ajan ja rahan hukkausta. Moinen härveli kustantaa autokoululle noin 30 000e ja sillä hinnalla se täyttää huoneen, mutta käteen ei jää edes rakkoa.

Korttiahan en varsinaisesti saanut (uudelleen), kun en ole sitä menettänytkään. 21 vuotta sitten, ensimmäisellä 18 vuotiaana ajamallani ajokortilla, en ajanut juuri metriäkään. Tällä aikuisiällä ajamallani kortilla olen ajanut jo senkin edestä. Kilometrejä en ole kirjannut ylös, mutta on niitä nyt jo mukavasti!

Vähän on haikea olo, mutta kyllä minä nyt jo uskallan siviilirattiinkin ilman viikon kestävää itkua! Oikein on kuulkaas mukavaa huutaa eteisestä että; "MINÄ AJAN!!!" Ilman kyydissäni istuvaa (miehuutensa menettänyttä) miestäni en uskalla vielä (!) ajaa, mutta kyllä se koittaa sekin päivä.

Töissä tulen käymään jatkossakin julkisilla, joten päivittäinen harjoittelu voi useamminkin jäädä. Mutta aion ajaa säännöllisesti, kaikki mahdolliset "kotiajot", mihin nyt autolla tarvitsee ajaa, lähinnä siis asioimista. Lapsia ei tarvitse kuskailla jo koronankaan takia harrastuksiin, niitä kun ei nyt ole. Ja toisaalta, kaksipaikkaiseen henkilöautooni ei niitä mahtuisikaan lisäkseni kuin yksi..

Autoni paras puoli on sen aikaansaama hymy. Itse hihkaisen ääneen sen paikannettuani parkkipaikalta, vielä näin reilun kuukaudenkin jälkeen sen omistaneena. On se sen verran söpö ilmestys! Harmi kun tieliikennelaki ei salli poikittain parkkeerausta.. 😁

Syliannostus, yliannostus sosiaalisuutta

"Syliannostus tarkoittaa myrkytystilaa, joka johtuu vaarallisen suuresta määrästä sosiaalisuutta. Myös sekakäyttö saattaa johtaa edellä kuvattuihin lopputuloksiin. Syliannostus saattaa johtaa aivovaurioihin. Yliannostus on yleinen tapa tehdä itsemurha, mutta useimmat syliannostukset ovat vahinkoja.

Yliannostuksen jälkeen ilmeneviä oireita voivat olla esimerkiksi uneliaisuus, huimaus, pahoinvointi, takykardia ja oksentelu.

Syliannostusoireet saattavat asettua itsestään riippuen nautitusta aiheesta, sen määrästä, annostelutavasta ja muista nautituista asioista, kuten myös syliannostuksen ottaneen henkilön henkilökohtaisista ruumiillisista ominaisuuksista."

En jaksaisi tänään mennä millään töihin! Ahdistaa niin, että tekee mieli sahata korvat irti. Ja ranteet! Syy on syliannostuksen! Oksettaa kaikki ihmiset ja niiden (!) kanssa oleminen ja eläminen. Haluaisin vaan kaivaa metsään poteron, ja piiloutua sinne! Työssäni on pakko olla läsnä ja "tässäjanyt". Pitää jaksaa puhua ja varsinkin tänään, kun kunniavieraita. Kuten joka päivä. Jokainen asiakkaani on kunniavieras.

Mutta minä en nyt juuri jaksaisi millään. On ahdistavaa työpäivän jälkeen, kun tajuaa että noin, sillä lailla! Taas sitä vaan mentiin sata lasissa suupielet korvissa! Mihin se ahdistus jäi?! Ja sitten ollaan entistä syvemmässä syliannostuksessa. Niin ettei kotonakaan jaksa nähdä ketään. Mutta kun on pakko. Tai no, sen verran itsekäs osaan jo olla, että kerron nyt sairastavani syliannostusta enkä halua olla olemassa kenellekään. Jälkitautina iskee sitten paskamutsisyndrooma jota paikataan viikonloppuisin leipomalla ja kotoilemalla. Mulla on kuulkaa jumalaton oravalta lainattu mentaalimatkaajanpyörä, joka pyörii samaan suuntaan _j o k a  i k i n e n_ viikko! Päätä seinään ja sitten on julmettu molo otsassa.