Äitiys, hoivavietti ja kuumat aallot

Ihana otsikko, niin ihana että oksettaa! Aamuvirkkuna tai menopaulin kolkutellessa ainakin alaovella, tänä aamuna heräsin klo 0340. Tätä edesauttoi ehken assistenttini (kissa, 6kk), jonka kalenterin mukaan tänään oli tapaaminen Ruocacupilla klo 0341.

Yöt nyt on muutoinkin menneet miten on, mutta melkein kaikki menopaussinkin oireet löytyy, eräistä en tiedä, koska niitä ei ole muutenkaan. Pahentaako kahvi oireita? Miten? Juon nyt varmuuden vuoksi pari litraa kofeiinitonta hauduketta (teetä).

Kaiken kiireen ja kukkumisen keskellä tutustuin taas aiheeseen joka mietitytti. Kulkeeko äitiys ja hoivavietti käsikädessä? 

Wikipedia kertoo näin;

Hoivaamisvietti on hellyyttä ja suojelunhalua aiheuttava reaktio aivoissa. Sen aiheuttavat useimmiten pienet vauvat, sekä söpöteläimet, kuten koiranpennut. Se on tarkoitettu jälkeläisten suojeluun. Hoivaamisviettiä esiintyy myös useimmilla eläimillä.

Hoivaamisvietti perustuu aivojen mielihyväalueiden aktivoitumiseen. Sen herättävät erityisesti joko hymyilevän tai itkevän lapsen kasvot.

Seurassa taas oli mielenkiintoinen artikkeli äidinvaistosta;

Hoivaamisen tarve on lajin säilymisen kannalta välttämätön ominaisuus. Siksi ei ole yllättävää, että myös tiede on pyrkinyt määrittämään äidinvaistoa.

Yksi tutkimussuunta tutkii hormonien vaikutusta. Tärkein ”äitihormoni” on oksytosiini, joka käynnistää nuoren äidin rinnoissa maidonerityksen. Oksytosiinia käytetään myös synnytyksen käynnistämiseen. Myös vauvan näkeminen – joskus jopa pelkkä vauvan tuoksun tunnistaminen – nostaa oksytosiinitasoja.

Tutkijat ovat testanneet, miten oksytosiini vaikuttaa hoivaviettiin. Yksi testi tehtiin aikuisilla hiirillä, joiden häkkiin vietiin vieraita hiirenpoikasia. Vanhemmat, jo synnyttäneet hiiriemot alkoivat hoivata poikasia, kun nuoret naaraspuoliset neitsythiiret saattoivat jopa syödä niitä. Kun neitsythiiriin ruiskutettiin oksytosiinia, niiden käytös muuttui ja nekin alkoivat hoivata poikasia. 

Hormonintuotanto voimistuu myös adoptiovanhemmilla ja isovanhemmilla. Tieteen näkökulmasta hormoniin perustuva hoivavietti ei siis ole pelkästään äidin – etenkään fyysisesti synnyttäneen äidin – yksinoikeus.

Äidinvaisto kuitenkin esittää naisen luontaisena huolehtijana, jonka ei tule kyseenalaistaa osaansa. Seurauksena on velvollisuuksien kenttä, jolla tehdään töitä vuorotta, psykologian tohtori Gillian Ragsdale sanoo.

 

Kummallista on, että hoivaviettini on mahdoton (itseaiheutetut poislukien, kuten pulit, narkit ja sairaalloisen lihavat), mutta tätä oksitosiinia ei kyllä löytynyt luontaisesti synnytyksiin, ja pullostakin annosteltuna sitä sai syytää kanyylilla kaikissa kolmessa synnytyksessä niin hurjilla annoksilla, että lääkäriäkin hirvitti. Muistan kun hän kommentoi tästä, ja mietin että "tässäkö tää sit niiku nyt oli..". - Mentaalimatkaaja, 19v, 21v ja 28v. Tuossa Wikipedian artikkelissa hoivaviettiä ei suoranaisesti liitetä äitiyteen, mutta esimerkkeinä jälkikasvu toki on.

Tuli muuten juuri ensimmäinen aamun kuuma aalto, mutta johtuu ehkä polttavasta haudukkeesta jota kumosin mukillisen. Oikeastaan aalto on niin kuuma, että polttaa vatsassa asti.

Kun tämä äitiys kun nyt on pohdituttanut, niin tulisinko nyt tällä kertaa siihen lopputulokseen, että yhtälailla huoltajilla voi olla hurja ylitsepursuava hoivavietti, varsinkin jos he ovat biologisesti ja fyysisesti vielä äitejäkin?

p.s. Onnellinen perheenlisäys on jälleen kohdannut perhettäni! Suunnittelin jo juhannusmenúut ja nukkumisjärjestelyt mökille, lisäparkkipaikan pihaamme, mallasin naimanimeä ja tein listan joihin kysyä neuvoa. Hän on nimittäin kokkipoika 18v! Tyttöni 16,7v on tavannut hänet nyt 2 kertaa! Minä en, eikä kuulema houkuttele esitelläkään. En kyllä ymmärrä miksi. Edelliseltä kysyin ensimmäisenä kengän koon ja onko mummonsa kiva. Toinen oli "43" ja toinen "on". Kävi meillä kerran. Oikein kiva poika.

Kiireestä kompostiin

Työkalenteri tursuaa yli äyräiden, puhelimet huutaa ja vilkuttaa aamusta iltaan ja viikon ympäri, ja minä olen TAAS tässä kiireen ja ylityöllistymisen ympyrässä! Lisäksi autan erästä "ystävää" (?) jonka pää leviää vähän väliä ja nyt keulii taas pahemman kerran. Oma miehenikin on saikulla jo toista kuukautta, jolle toimin haavanhoitajana pyhinä. Huhhuh! Nyt jos hengitän välillä tässä kirjoituksessakin! *syvä huokaus*

Mökki korkattiin käyttöön kahden vuoden jälkeen ja siellä on nyt niitetty ja siivottu sen edestä, jokainen vapaapäivää muistuttava. Olen ollut fyysisestikin niin ahkera, että jokaista lihaksenkaltaista kolottaa, nilkat on jäykät ja sormet turvoksissa. Mutta se on ollut vapauttavaa, olen saanut siivottua mökkiin liittyvät negatiiviset muistot samalla pois ja nyt se tuntuu joka solussa! Aloitettiin siivous kotoa köijjäämällä kaatopaikalle roinaa, ja jatkoimme samaa matkaa mökille peräkärry perässä. Innostuin siitä niin, että purin koko mökin sisustuksen roskiin. Se vasta olikin puhdistavaa! Mökkihän on ollut meillä vasta vajaa 6 vuotta, samalla ne elämäni ahdistavimmat ajat. Mökin syy se ei ole, mutta kyllä paha ehti mökkiinkin tarttua. Nyt se on pesty pois. Vaati tosin 2 vuotta hajurakoa, mutta ne oli onneksi jo toipumisenkin vuosia. Uusi ihana minä. Pitäisi Fenix-lintu tatuoida näkyvälle paikalle, etten koskaan unohda kuinka vahva olen. *tällä kertaa syvä huokaus onnellinen hymy kasvoilla*

Harmittaa kun en ehtinyt ottaa ennen ja jälkeen kuvia mökiltä, aika hurahti hetkessä elämiseen. Ennen lähtöä napsin pikaisesti lapsille WhatsAppin perhe-ryhmään todistusaineistoa tyhjentävästä siivouksesta. Oli muuten myös ensimmäinen kerta kun olimme miehen kanssa mökillä kaksin. Emme ole olleet lähikauppaa kauempana kotoa kaksistaan, meillä ei ole ollut koskaan aiemmin mahdollisuutta tähän. Ja voi pojat että sekin oli ihanaa, kun ei ollut yhtään huollettavaa mukana!  Valtavan  _I_H_A_N_A_A_!_

*huokaus taas*

Herää ihan kysymys, että mistä kaikesta olen jäänyt paitsi? Toisaalta, turha miettiä sitä nyt. Elämä on edessä ja mennyttä ei voi muuttaa. Opiksi voi toki aina ottaa, ja elää eteenpäin niin, ettei tarvitsisi miettiä vastaavia.

Perjantaina pääsen taas päiväksi mökille miehen kanssa kaksin, koska vapaapäivä, saikku ja lapset on koulussa. Rakennellaan uudet sängyt, niitetään piha loppuun ja yritetään saada huussi ihan vesipestyä, koska haluan maalata ja sisustaa senkin uusiksi. Biolanin kompoistoiva "pönttö" jää, kaikki muu vaihtuu sielläkin.

Onnellista äitienpäivää meille kaikille

Osallistun vuosittain äitienpäivään, muistaen omaa äitiäni ja näin aikuisiällä suvun ulkopuolelta saamaani "mamaa", sekä mieheni äitiä. Tämä tuntuu jotenkin teennäiselle, mutta jos nämä vanhat viisaat naiset vaikka pitävät punaisesta matosta ja ruusuista, niin ainakin saan heidät onnellisiksi yhtenä päivänä vuodessa.

Höpöhöpö! Äiti voi olla kuka vaan!

Mummoni päätti matkansa kun olin 18, joten häntä en enää muistele. Hän muistuu ajoittain mieleen, mutta kuulun niihin, jotka eivät vie kivelle kynttilää. Menneitä voi muistella missä vain ja milloin vain (ja minä muistelen usein, mm. mummoja). Itseäni en juhli, enkä halua juhlia, kun en koe olevani äiti enkä oikein perusta muista juhlista kuin vapusta, juhannuksesta ja joulusta. Näistäkin lähinnä siksi, että saan antaa lahjoja läheisilleni. Sekin on enemmän itsekkäästä syystä muodostunut tapa. Rakastan antaa lahjoja, koska rakastan yllätyksiä. Sillä ei ole merkitystä kuka ne saa, kunhan en ole minä. En osaa ottaa mitään vastaan.

Tiedän ettei äitiys ole itsestäänselvyys, onhan minullakin takana lapsettomuushoidot toisen ja kolmannen lapsen välissä. Tiedän että äitiyteen liitetään vahvat rakkauden- ja kaikkien kauniiden sanojen-, tekojen- ja tunteiden kirjo. Kukapa ei haluaisi olla äitinä Muumimamma. Mutta sisälläni asuu hyvin pedantti lapseton Pikku Myy, joka haluaa, että asiat sanotaan niin kuin ne tuntee tai ajattelee, siihen kun on oikeus, ja näin äidit opettaa; "Kerro mille sinusta tuntuu". Olen huoltaja, mutta en tunne oloani äidiksi.

Usein vasta-argumentit todentavat (ainakin) minulle asian oikean laidan. Mitä enemmän kuulen erimielisyyksiä mielipiteistäni, sitä varmemmaksi tai heikommaksi mielipiteeni muuttuu. Yksi näistä oli ylpeys, postauksessani Ylpeys vs. ylpeydettömyys. Olen entistä varmempi, etten ole ylpeä perheestäni, lapsistani enkä itsestäni. En tiedä liitetäänkö ylpeys äitiyteen, mutta minulta puuttuu tunteena ne molemmat.

Puuttuuko minulta näiden tunteiden lisäksi myös äiti ja isoäiti? Kyllä he kaikilta löytyvät sukupuusta, myös minulta. Palvoin mummoani jolle eivät kelvanneet tytöt, enkä varsinkaan minä, yksinhuoltajaäidin ainokainen. Olisi pitänyt olla ydinperhe ja poika. Mummoni odotti äitiäni ja kaupparatsua alttarilla, jonne kaupparatsu ei koskaan saapunut. Hän vaihtoi lennosta ukkiini, joka otti nimelleen heidän häiden jälkeen syntyvän äitini, vuonna 1954.

Lienee sanomattakin selvää, että perintöä tässä kannetaan. Mutta se valtavan voimakas vauvakuume ja suurperheenhalu joka minua vaivasi yläasteelta asti, johtui varmaan vain silloisen perheeni (alkoholisoitunut äiti ja minä) väärinpäin kääntyneistä rooleista. Ja myös naapurin lasten hoidosta, kun sai leikkiä suurperheessä vastasyntyneellekin äitiä, hänen oman äitinsä istuessa nurkkabaarissa laitokselta palattuaan. Se tuntui luontevalle. Osasinhan peitellä äitinikin olohuoneen lattialle, sulkea lankapuhelimen ja tumpata palavan tupakan hänen sammuttuaan.

Substantiivi on nimisana. Ilmaisee asiaa tai esinettä.

Minulla ei ehkä ole ollut koskaan roolimallia äidille, on vain itseopittu selviytymisen taito. Hoiva ja huolenpito on rakkautta, ylihuolehtiminen hätää siitä että menetän rakkaani. Pahimmillaan lapseni ei ole saaneet juosta, koska on voinut sattua jotain. Rakastan niin paljon lapsiani, että pakahdun tuskasta heidän puolestaan. Pelkään jo valmiiksi pettymyksestä, kiusamisesta tai riidasta koituvaa mielipahaa. Rintaa puristaa ja ahdistus oksettaa. Nämä ovat omakohtaisesta kokemuksesta syntyneiden tunteiden muistoja, joilta haluaa lapsiaan suojella, mieluiten pyöritellä heidät vaaleanpunaiseen pumpuliin lasipurkkiin.

Kaikkein vaikeinta on ollut ymmärtää, että me kaikki olemme erillisiä yksilöitä, lapseni ja minä. Meillä on omat erilliset ajatukset, elämänarvot, tyylit, mieltymykset, ominaistuoksut ja tavat. Minulta puutuu ylpeyden tunne aikaansaannoksistani, toisin kuin omalta äidiltäni. Hän on kovin ylpeä minusta silloin kun on kuulijoita tai kun keskustelen jonkun kanssa. Kun ketään ei ole, ei ole minuakaan. En voi sietää sitä, kuinka sukulaiset kertovat minulle, kuinka valtavan rakas ja tärkeä äidilleni olen. Sehän on heidän ajatuksensa omista lapsistaan. He ovat nähneet ja kuulleet vain kulissit. Tämän kaiken ymmärtämiseen meni noin 37 vuotta.

Äitiyttä on niin monenlaista - yhtä lailla kuin äitejäkin. Minä yhdistän äitiyteen enemmän työtä, tuskaa ja vastuuntuntoa, kuin ylpeyttä, juhlapäiviä ja ison alkukirjaimen muulloin kuin virkkeen alussa. Minusta huoltaja on tasarvoinen sana äidin kanssa. Minusta äiti voi olla kuka vaan äidiksi kirjattu, ja huoltaja on se, joka huoltaa huollettavan. Voi olla yhtäaikaa myös äiti ja huoltaja, kuten minä olen, mutta toista ei tunne omakseen ja toista ei aina tunne olevansa riittävän hyvin.

Minusta on hienoa olla huoltaja neljälle karvalapselle, kolmelle ihmislapselle ja yhdelle aikuiselle miehelle. Lisäksi huollan valtavaa määrää asiakkaita, "ystäviä" ja tuttuja. Aina joku on apua vailla, ja aina minä autan. Minusta on niin tavattoman ihanaa olla huoltaja, että melkein pakahdun siitä aiheutuvasta rakkaudesta ja onnesta. Päivittäin.

Katkeruus on sielun syöpä

Mikään ei ole surullisempaa kuin katkera vanha ihminen. Elämässä kaikki on mennyt huonosti. Työ oli raskasta ja sitä oli liikaa. Lapset syyttävät ja riitelevät, eivätkä käy kylässä. Yhtä surullista on kuulla ihmistä, jolla elämää on vielä paljon edessä, mutta toiveikkuus hukassa. Lapsuus meni pilalle vanhempien takia. Mies petti ja jätti. Ura ei urkene. Kavereita ei ole. Yksin pitää harrastaa.

Katkera ihminen pyörittää samaa nauhaa kerta toisensa jälkeen, kuulija tuntee usein turhautuneisuutta ja hermostuu. Ajan mittaan kukaan ei jaksa kuunnella ja ihmiset kaikkoavat. Kun ei ajattele koskaan mitään hyvää, ei myöskään pety. Katkeruus on turvallinen suojakuori, jonka tehtävänä on varjella kivulta ja uusilta pettymyksiltä. Kuulija tuskin pystyy katkeruuslevyä vaihtamaan, mutta levyn puolta voi välillä yrittää kääntää.

Katkeruuden taustalla on pettymyksiä ja käsittelemätöntä surua, kateutta, vihaa ja loukkaantumista. Se voi nousta tun­teesta, että on jäänyt jotain vaille tai tullut ­hylätyksi. Katkeruutta voi aiheuttaa myös vahva kokemus siitä, ettei ole itse voinut vaikuttaa elämäänsä. Surua ja pettymyksiä ei kukaan voi väistää, mutta jokainen voi ja saa elää omannäköistä elämää, sellaista, jossa katkeruus ei saa sijaa.

Kun pureskelee pitkään ja hartaasti sisäistä tunnekuormaansa, tunnistaa pettymyksensä ja suree aiemmin nieltyjä suruja. Vähitellen suhde elämänhistoriaan alkaa muuttua. Menneisyyttään pystyy katsomaan lempeämmin ja ymmärtävämmin, varsinkin, kun siihen on kuulunut paljon asioita, joihin ei ole voinut itse vaikuttaa. Samalla suhde omaan itseen voi muuttua. Ihminen ei ole enää avuton uhri, vaan aikuinen, joka tietää itse vaikuttavansa elämäänsä joka hetki. Harva länsimaalainen on ollut pakotettu tekemään juuri ne ratkaisut, joihin on elämänsä varrella päätynyt. Ja jos onkin, muutoksen voi aloittaa vaikka heti ­tästä päivästä.

Omannäköistä elämää ei kannata suorittaa. Silloin nappaa helposti ulkopuolelta ihanne-elämän vaateita ja vaikuttimia: viikon­lopun avokadopastan, vain valkoisella sisustetun kodin ja täydellisen harmonian ihanan puolison kanssa, aina aikaa somelle ja ystäville, Lokki-valaisin ja Muumimukit rivissä keittiössä..

Itsetietoisemmaksi tuleminen vaikuttaa suoraan siihen, millaisia valintoja tekee. Elämästä tulee enemmän omannäköistä ja omassa elämässään viihtyy paremmin kun ystävystyy itsensä kanssa. Aloittaa esimerkiksi kysymällä; kuka sä oot? Mistä oot elämässäs kiitollinen? Estääks joku sua voimasta hyvin? Mitä mä tartten tai haluun lisää? Haluanks mä muuttaa jotain mun elämässä? 

Usein ihminen oppii arvostamaan hyvää elämässään vasta, kun on vaarassa menettää sen, -tai on jo menettänyt. Vaikeasta elämästään hurskastelemalla ei ole hyötyä, sitä paitsi se on suhteellista. Suhteellisuudentaju kyllä kasvaa kuuntelemalla toisia ihmisiä tai lukemalla heidän kohtaloistaan, mutta toisten kohtaloita on turha verrata omiin, meillä kaikilla kun on omat tunteemme.

Minä olen menettänyt paljon. Pedanttina olen myös pureskellut elämänkolhuja, -välillä märehtienkin, mutta tästä syystä niistä on tullut niin helposti sulavia, että ne ovat liuenneet elämääni.

Tämä aiheena nyt siksi, että vappuna yritin piristää karanteenissa olevaa äitiäni, ja sain heittämällä saavillisen paskaa niskaan. Minä en ole katkera, mutta äitini on. Hyvin katkera marttyyri.

Olenko saalis vai saalistaja?

Saaliseläin piilottaa kipunsa, heikkoutensa ja vanhuutensa viimeiseen asti. Säikähtäessään saaliseläin pinkaisee hädissään karkuun, pysähtyy piiloon hetkeksi miettiäkseen seuraavaa siirtoaan ja jatkaa matkaansa suunnitelma B:llä. Saaliseläin on myös nopea oppimaan. Jos saaliilla tyypillisesti sijaitsee silmät sivuilla, nähdäkseen paremmin sivuilleen, ei ihminen ainakaan tämän perusteella ole saaliseläin.

Meillä sattui vappuna haveri, kun liian utelias assistenttini (kissa) meni katsomaan liian läheltä koiran luunsyöntiä. Rääkäisy oli hirvittävä, mutta säikähdyksellä selvittiin, ellei tule jälkikomplikaatioita. Assistentti on seurannassa edelleen, vaikka onkin ihan normaali. Kissa kun on saaliseläin.

Tästä jäin miettimään jälleen omaa napaa. Mikä minä oikein olen?

Viikko sitten maanantaina soittelin terveyskeskukseen jättämistäni labratuloksista, ja hoitaja kysyi kuinka minä voin. En osannut vastata. Niin, kuinka minä voin? Olen hoitanut, huolehtinut ja murehtinut taas kaikkien muiden asioita niin paljon, etten ole tajunnut omaa pahaa oloa. Heikkouteni on, että tiedostan jollain tavalla (terveyden)tilani, mutta havahdun vasta pohjalta.

Olen tiedostanut fyysisen heikkouteni, mutta juossut elämää eteenpäin ja esittänyt tervettä. Vähätellyt vaivoja, piilotellut oireita ja aina niille on jokin selitys. Nyt loppui veto, oli pakko pysähtyä ja ottaa käyttöön plan b.

Seuraavien oireiden kanssa olen tällä haavaa elänyt niitä oireiksi tajuamatta, noin viimeiset reilut 6kk:tta;

• Sydän ei (selittämättömällä tavalla) tunnu omalle. Kipua ei ole. Leposyke normaalin 50 sijaan 70-77.
• En jaksa fyysisesti mitään. 10m matka ja olen loppu, jalat eivät vain kanna.
• Tavarat tippuu käsistä.
• Lihakset tuntuu koko ajan samalle, kuin 10 minuutin tärinälaitteessa olon jälkeen.
• En ymmärrä mitään, kaikki täytyy tarkastaa moneen kertaan.
• Lähimuisti on olematon. En muista enää puhelun jälkeen mitä olen puhunut.
• Silmien auki pitäminen on vaikeaa, noin ihan fyysisesti. Joutuu siis nostamaan kulmia koko ajan eikä sekään poista vaivaa.
• Silmät kuivuu päähän. Paksuin silmägeelikään ei auta vaikka silmiä uittaisi siinä.
• Yläripset kääntyy silmiin ja hankaa silmän pintaa. Ripsiväri auttaa hieman, kun sillä "liimaa" ripset pystysuoraan ylöspäin.
• Nivelkivut.
• Vatsa on pallo. Eniten rintojen alta.
• Nesteturvotus koko vartalossa, aamulla pahinta.
• Kaksoisleukaa muistuttava kova heltta koko kaulan alueella. Kaula on V-kirjaimen muotoinen.
• Paino on noussut melkein 20kg puolessa vuodessa.
• Aivosumu. En osaa selittää. Kaikkea peittää usva näkökyvystä ajatuksiin.
• Iho on niin kuiva, ettei siihen auta mikään voide. Meikkiä ei oikein voi käyttää, kun posket hilseisee niin paljon.
• Vessaan ei ole asiaa.
• Juon 3l vettä päivässä, ja siitä tulee ulos vain noin puolet.
• Ikenet on kipeät ja nousseet.
• Kynnet kuivuu ja lohkeilee.
• Uni on rikkonaista ja koko ajan väsyttää. Syvää unta 53min-1,5h/yö (älykello).
• En ole koskaan itkenyt, se on turhaa. Nyt itken kaikesta, kuin raskaana ollessa.

Rakas Lukijani. Luettelin oireet enemmän itselleni muistiin, en siksi että kaipaisin sääliä tai tervehtymistoivotuksia, mielummin toivoisin naurunpyrskähdystä tai typeryydestäni päivittelyä. Jos jaksaisin, niin tekisin sen itsekin. Nyt kilpirauhasen vajaatoimintaan määrätty lääkitys on nostettu, ja kädet kasvoilla mietin, että miten ihmeessä olen päästänyt viimeiseen 1,5 vuodessa itseni tähän kuntoon. En kertakaikkiaan ymmärrä. Minulle tyypillisimpiä oireita ja minä vain suljen silmäni. Tämän sairauden (?) kanssa olen elänyt noin 6 vuotta ja koskaan en ole annosnostolta selvinnyt yhtä vuottakaan.

Tiedän, että tämä on osin lapsuudesta opittu toimintatapa, ainakin silloin olen ollut saaliseläin. Enkä oikein keksi miksi olisin opetellut saalistajaksikaan, kun ei ole mitään mitä saalistaa. Tai onhan jokainen meistä tavallaan saalistaja, ei kai täällä muutoin elossa oltaisi.

Nyt koronakin alkaa näkyä sen verran yläkerrassa, että alan kaivata kauppaan..

MINÄ HALUAN PITKÄN KAAVAN MUKAAN OSTOKSILLE!

RYHMÄOSTOKSILLE!

HALAILEMAAN MYYJIÄ!

MINÄ HALUAN HALATA TEITÄ KAIKKIA!

*suukko*