Multitaskaaja, sähköjänis vai supersuorittaja?

Olen nyt pohtinut pari viikkoa syytä tämänkertaiseen väsähtämiseeni. Olen kyllä löytänyt syitä, mutta en tiedä ovatko ne punaisen langan päitä ja mistä koko väsyminen ylipäänsä johtuu, onko siihen oikeutta, voinko minäkin väsyä ja onko minulla siihen lupa.

Multitaskaus ei itse asiassa tarkoita monen asian tekemistä yhtäaikaa, vaan nopeaa vaihtamista monen asian välillä. Tämä moneen suuntaan tempoilu väsyttää, koska siinä kuluu glukoosia aivoista. Samaa polttoainetta, jota tarvitaan keskittymiseen, kertoo Quartz.

Talouselämä

Syyllistyn varmasti toisinaan multitaskaamaankin, esimerkiksi neuloessani kuuntelen yhtäaikaa äänikirjaa ja selaan välillä kännykällä somea. Mutta uskon, että olen kuitenkin enemmän tekemisestäni nauttiva supersuorittaja. Lomia en ole pitänyt nimeksikään 10 vuoteen. Ja kun olen lomalla, suoritan "siviilitehtäviä".

Uteliaana tyyppinä valitsen kyllä melkoisen kummallisiakin töitä ja rakastan haastaa itseäni epämukavuusalueelle. Eilen vaihdoin esimerkiksi autooni polttimot! Perjantainen katsastus meni läpi heittämällä, mutta vasemman lähivalon mies ehti polttaa työmatkallaan samana päivänä. Ajelin katsastusasemalta suoraan "lamppukauppaan", ostin lamput ja lauantaiaamuna aloitin urakan. Sitä kesti tunnin, vaati yhden YouTube-videon ja peilin avuksi, ohjekirjan lisäksi. Nyt on valoa pimeyteen lähi- että kaukovalojen verran ja mies ihmeissään! Hän oli sanaton.

Ja minä ehkä koin olevani itsestäni ylpeä, mikä on vatsanpohjaa kutkuttavan kiva asia! Mutta enemmän kuitenkin ajattelen, että "niinhän minun pitikin kyetä se vain tekemään, kuten kaikki muutkin". Toivoa siis on, että minäkin opin olemaan itsestäni ylpeä!

NetPostin käyttäjänä kilahti lauantaiaamuna postilaatikkoon kirje yliopistollisesta sairaalasta. Kolmas silmäluomileikkaus tehdään 23.12. klo 12.00. Tämä saa minut sanattomaksi! Pitää ihan nielaista.

Onneksi meillä on ollut joulu koristeltua kuusta myöten jo 3 kuukautta, eikä joulu ole minulle päivämäärä, mutta silti. Lapsille tämä oli kova isku. Silmät on leikkauksen jälkeen niin turvoksissa, etten ainakaan kolmeen ensimmäiseen päivään näe kunnolla. Työläisille kirjoitetaan yleensä kahden viikon sairausloma mustelmien takia, mutta minä olen saikuttanut aiemminkin vain viikon. Viikossa turvotus siis laskee, mutta tietää minulle vain makaamista puoli-istuvassa kylmäpussihoidon takia, eikä neuloakaan voi pölyn takia! Yhtään mitään ei voi tehdä! Voi jehna! 

Minä oon loppu. Slut. The End.

En osaa edes aloittaa!

...koronan takia piti tehdä näin yrittäjänä vähän kuin "töitä sisään", ettei (korona)aallot iskisi niin kovin vyön alle. No, maaliskuun 2 viikon hiljaiseloa laskematta ei ole ollut hiljaista, ja kesälläkin sain tehdä ihan hiki hatussa töitä. Maanantaista torstaihin palkkatyössä ja perjantaista sunnuntaihin rakennettiin mökkiä uuteen uskoon. Emme käyneen yhtenäkään viikonloppuna missään reissussa, kuten aiempina kesinä matkailuauton keula kuumana. Eikä reissuun päästä nytkään. Koska *****leen korona.

Nyt on laskunmaksun aika ja TAAS ihmettelen miten ollaan tässä pisteessä! Teen jokaikinen kerta saman virheen. Aivan sama mitä teen, teen sen sellaisella intensiteetillä, että lähimaillakaan ei ole kuusia ja männynkäpyjä väistettävänä, kenelläkään! Ja koska en pidä saamattomuudesta, lakaisen usein siksi toistenkin pihat.

Idiootti minä!

Suorittajana sovitut työt saan kyllä tehtyä, mutta nyt vain täytyy osata sanoa itsekkäästi ei kaikkelle epämukavalle. Yksi näistä on päivämäärään sidottu lapsen toivomus. 11v sai päähänsä, että nyt pitää saada oma hevonen. En luonnollisesti voi kieltäytyä. Isän vuorostaan täytyy rakentaa esteet. Hevosella pitää olla suu auki että saa kuolaimet. Lapsen ihana intensiteetti höyrähdykseensään on yhtä valtaisa kuin itselläkin aina, mutta tämä toive on toteutettava. Ja tämä täytyy toteuttaa öiseen aikaan, ja en todellakaan ole yökukkuja. Hevonen asuu kuulema hänen huoneessaan ja syö kauraryyniä. Onneksi keppihevoset ei kaki. Ehkä.

Jos nyt jotain hyvää tästäkin uuvahduksesta pitää löytää, niin onhan se ihan hienoa, että osaa pysähtyä elämässään miettimään mennyttä, ja kuuntelemaan itseään.. toistaakseen saman uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Vaikka nyt mukana taitaakin kulkea espresson ja kaiken muun lisäksi jo hevonenkin. IIIIIIII-HA-NAAAA!!! Eikun -HAAA!

(Tämän hetken) 20 faktaa minusta (ei herkille)

Jos en tykkää, en ole olemassa. En kuulu niihin ihmisiin, jotka esittävät yhtään sen enempää, kuin on tarve. Jos en pidä jostain, en ole hänelle olemassa, kuin juuri sen verran kuin on pakko. Ja juuri niin kohteliaasti kuin on tarve, mielummin rippu liikaa, niin ei tule sanomista. 

En ole vapaa-ajalla tekemisissä läheisiin tai "kavereihin", mutta olen heille olemassa. Vastaan kun kysytään ja joskus hurjana heittäydyn jopa kommentoimaan somessa omatoimisesti! Raja ylinnä kerrottuun voi olla joskus hiuksenhieno, mutta tämä erotteleekin jyvät akanoista.

Pelkoni esiintyy usein kiukkuna. Tunnistan säikähdyksen, mutta reagoin kiukulla, enemmin tai myöhemmin. Adrenaliini ei sovi minulle. Eikä tämän vuoksi sovi ryhmäkilpailulajitkaan. Eikä mitkään muutkaan hormonaaliset jutut. Kiitos hei.

Olen kiihkeä ja eloisa puhuja. Se tulkitaan monesti väärin. Tai no, rauhalliset, elottomat ja huonolla itsetunnolla varustetut tulkitsee sen monesti väärin.

Osaan tunnustaa ja tunnistaa virheeni. Se hämmentää monia. Sillä on kiva hämmentää monia. Se hiljaisuus on käsin kosketeltavaa. Vain hymyni rikkoo sen.

Pidän positiivisesta provosoinnista. Provosointia yleisesti ei katsota hyvällä, eikä se ehkä ole järin viisasta koska on olemassa vastapeluri, mutta se on kivaa. Esimerkkinä vaikka juuri yllä kerrottu. Tällä saa nopeasti hiljennettyä toisen kuumenneet tunteet, mikäli hän ei sokeudu yleisesti provosoinnista. Positiivisella provosoinnilla ainakaan itse, en pyri ärsyttämään, vaan nimenomaan toimimaan poiketusta, joka on odottamatonta ja saa provosoituneen huomaamaan itse oman kapeakatseisuutensa. Jos huomaa.. 

Vihaan yli kaiken luulottelua. Luulo ei ole tiedon väärti (oikein h i t a a s t i ja painokkaasti ta-vut-ta-en sanottuna). Koska en ole täydellinen, syyllistyn itsekin tähän virheeseen. Se aiheuttaa hetkellisen itseinhon. Siitä seuraa läksytys ja opikseen otto, kunnes toistan saman virheen. Luulottelu kertoo enemmän itse luulottelijasta kuin luuloteltavasta. Silti ei uskalleta kysyä suoraan ja suoralla kysymyksellä, tai se ei ole korrektia. Jestas! *JÄÄHY* Ajatuspeli ("teoria-ajattelu") on eri asia kuin luulojen pitäminen faktana.

Luomani ensivaikutelma voi olla mitä vaan maan ja taivaan väliltä. Ehkä siksi, koska en luota kehenkään. Se on kuitenkin helppo muuttaa nopeastikin, ja hyväksyä negatiivisesta positiiviseksi.

Elän tulevassa. Nyt ja aina. Ärsyttävä piirre! Uskon, että johtuu siitä, etten ole luonut arjestani miellyttävää, mutta en oikein tiedä mikä olisi täydellistä.. Ainiin! Olen täydellisyyden tavoittelija, ja mikään ei koskaan riitä! Sitkun. Odotan omaa elämää, vaikka tässähän se on, senkun eläisi.

Toiset ihmiset ovat yläpuolellani, toiset alapuolellani ja toiset vielä samalla tasanteellakin. Olen ajatellut näin, mutta en näytä tai tuo sitä esille mitenkään. Korkeasti koulutettu lääkäri ei esimerkiksi ole aina yläpuolellani, eikä näin ollen työtön köyhä alapuolellani. Mutta luulen, että kaikki itseaiheutetut yhteiskunnan ongelmat ovat alapuolellani. Myöskin minä, jos alan vaikkapa päihteiden kanssa keskustelemaan tai ylimieliseksi muita kohtaan.

Inhoan lunta, voimakasta vesisadetta ja tuulta. Oikeastaan inhoan JA vihaan. Siksi muutan vielä joskus etelään. Märkä ja pimeä pitää talven olla - ei luminen! En tykkää myöskään todella kuumasta ja aurinkoisesta. Ehkä kaksi ääripäätä eivät tähän ääripäähän yksinkertaisesti sovi.

Rakastan AHAA!-elämyksiä. Se näkyy myös siinä hetkessä.

Rakastan museioita, enkä kyllästy ihmettelemään, kuinka "ennen wanhaan" on selvitty edes hengissä. En ole kova valittamaan, suorittaja kun olen. Mutta kyllä menneiden vuosien elämä on ollut julmaa.

Olen ideanikkari ja "keksijä". Kiitos mielikuvituksen.

Olen todella hyvä kannustamaan sellaiseen, joka ei kuulu vastapelurin mukavuusalueelle. Itse taas lämpenen tällaiselle hyvin harvoin ja hitaasti. Ehkä siksi, että tiedän rajani niin hyvin. Jos en fyysisesti pysty, niin voin opetella, mutta siihen taas ei ole aikaa.

Siirrän halullani vaikka vuoria. Ei ole sellaista asiaa olemassa, jota en olisi tehnyt/saanut niin halutessani. Tiedän, että meidän jokaisen kohdalla se on niin. Mutta, me kaikki emme halua yhtä paljon, eikä kaikki siksi ole valmiita tekemään tarpeeksi työtä halunsa eteen.

Kipu ja pelko saa minutkin kiemurtelemaan. Ja itkemään. Mutta jälkimmäinen on aina voitettavissa. Kipykynnykseni on korkea ja melko paljon hallittavissani, mutta tiedän, että on olemassa kipu, joka saa minutkin tuntemaan elämän rajallisuuden ja pienuuteni. Kunnioitan.

Olen kokenut nuoresta iästäni huolimatta jo paljon, ja sellaista jota ei kenellekään toivoisi tapahtuvan. Olen jo lapsena opetellut kääntämään "kaiken" positiviiseksi ja opiksi. Tämän vuoksi uskon, etten muutu vanhempana valittavaksi, katkeraksi ja huomionhakuiseksi akaksi. Pitää vain muistaa kuljettaa mukanani tätä elämänpeiliä ja katsoa siihen enemmän kuin tavallisiin peileihin ja ikkunaruutuihin.

Kunnioitan vanhempia. Mummo opetti. Ensin syö aikuiset, sitten vasta syö lapset, - kahvipöydässä. Kun jaksoi odottaa ja kunnioittaa, sai syödä pöydän tyhjäksi.

Ulkonäölliset seikat joita kauneudeksi nimitetään, ovat nekin näkemykseni mukaan kovin valtaajattelusta poikkeavia. Ajattelen kyllä kauneutta, mutta sitä on niin monenlaista. En voi sietää kiillotetusta ja virheettömänä pidetystä kauneudesta, koska se piilottaa kaiken sen kauneuden mitä alla on ja mikä on omalaatuista.

Minkä näköisenä sinä näet minut? En ole koskaan julkaissut itsestäni kuvaa, mutta rakastamaani AHAA!-elämystä ajatellen olisi mielenkiintoista kuulla, minkä näköisenä minut näin anonyyminä nähdään. Kuvaile siis, mitä seinällä roikkuva kokovartalopeili näyttäisi seisoessani sen edessä. Unohda nyt kaikki sisäinen kauneus, tuijota vain ulkonäköä! Työ- ja asuinpaikkakin olisi mukava kuulla. Saatan ehkä sanallisesti innostua korjaamaan räikeimpiä muotoja.

Omallalomalla

Keskiviikkona aamutuimaan kävin jo kahteen kertaan vuoden sisään leikattujen yläluomien kanssa silmäpolilla, leikkauksiin (yksityisellä) päätyneiden silmäoireiden vuoksi. Ylimääräiset luomikurtut on kyllä poissa ja katse avara, mutta vaivat on ja pysyy. Niinpä joudun kolmannen kerran puukon alle luomineni, tällä kertaa julkisella ja hieman erilaisella operaatiolla. Sekään ei välttämättä poista ongelmia, mutta sillä aloitetaan.

Siitä lähtien olenkin ollut syyslomalla lasten kanssa. Koronan ja miehen lomattomuuden takia ei käydä missään, mutta minä en olisi jaksanutkaan. En ole jaksanut oikeastaan tehdä edes ruokaa. Olen puuhaillut vain ja ainoastaan kivoja asioita, sellaisia joita on tehnyt mieli tehdä juuri kulloisellakin hetkellä, ilman velvollisuutta. Ei oikein tunnut riittävän nämä 5 päivää toipumiseen, mutta ei auta nyt itku lomalla.

Miniatyyriharrastukseni on saanut jaettua huomiotani sukkaneuleiden ohessa. Hartaana jouluihmisenä meiltä ei löydy tonttuovea, vaan kokonainen talo koossa 1:12. Siksipä leipomani karjalanpiirakat ovat 9mm pitkiä ja tähtitortut 7mm. Samalle pellilliselle mahtuu hyasintit ja muut osaset, jotka uunin jälkeen sitten viimeistellään. Esimerkiksi kuvan ohuet ruskeat "piiskamadot" ovat omenoiden ja päärynöiden kantoja ja paksummat ruskeat "kastemadot" ovat jukkapalmujen runkoja. Löytyy sieltä myös vielä foliovuokaan asettamattomat ja maaleilla kuorruttamattomat lanttu- ja porkkanalaatikot, kukkaruukkuja, sinilintu, suka, lattiaharja, voiklöntit, pesusieniä, saippua, piippuja, ystävänpäiväruusuja, sateenvarjon aihio ja kultaamaton kävelykeppi..

Kortti tuli!

Perjantaina ajoin simulaattorilla pimeän- ja liukkaanajot, sekä autokoulun viimeisen ajotunnin.

Pimeän- ja liukkaanajonratoja ei enää ole, kun kyseiset ajot ovat muuttuneet simulaatioiksi.

Ja voin nyt molemmat ajaneena kertoa, että simulaatiolla ei tee yhtään mitään. Siis ihan ajan ja rahan hukkausta. Moinen härveli kustantaa autokoululle noin 30 000e ja sillä hinnalla se täyttää huoneen, mutta käteen ei jää edes rakkoa.

Korttiahan en varsinaisesti saanut (uudelleen), kun en ole sitä menettänytkään. 21 vuotta sitten, ensimmäisellä 18 vuotiaana ajamallani ajokortilla, en ajanut juuri metriäkään. Tällä aikuisiällä ajamallani kortilla olen ajanut jo senkin edestä. Kilometrejä en ole kirjannut ylös, mutta on niitä nyt jo mukavasti!

Vähän on haikea olo, mutta kyllä minä nyt jo uskallan siviilirattiinkin ilman viikon kestävää itkua! Oikein on kuulkaas mukavaa huutaa eteisestä että; "MINÄ AJAN!!!" Ilman kyydissäni istuvaa (miehuutensa menettänyttä) miestäni en uskalla vielä (!) ajaa, mutta kyllä se koittaa sekin päivä.

Töissä tulen käymään jatkossakin julkisilla, joten päivittäinen harjoittelu voi useamminkin jäädä. Mutta aion ajaa säännöllisesti, kaikki mahdolliset "kotiajot", mihin nyt autolla tarvitsee ajaa, lähinnä siis asioimista. Lapsia ei tarvitse kuskailla jo koronankaan takia harrastuksiin, niitä kun ei nyt ole. Ja toisaalta, kaksipaikkaiseen henkilöautooni ei niitä mahtuisikaan lisäkseni kuin yksi..

Autoni paras puoli on sen aikaansaama hymy. Itse hihkaisen ääneen sen paikannettuani parkkipaikalta, vielä näin reilun kuukaudenkin jälkeen sen omistaneena. On se sen verran söpö ilmestys! Harmi kun tieliikennelaki ei salli poikittain parkkeerausta.. 😁

Syliannostus, yliannostus sosiaalisuutta

"Syliannostus tarkoittaa myrkytystilaa, joka johtuu vaarallisen suuresta määrästä sosiaalisuutta. Myös sekakäyttö saattaa johtaa edellä kuvattuihin lopputuloksiin. Syliannostus saattaa johtaa aivovaurioihin. Yliannostus on yleinen tapa tehdä itsemurha, mutta useimmat syliannostukset ovat vahinkoja.

Yliannostuksen jälkeen ilmeneviä oireita voivat olla esimerkiksi uneliaisuus, huimaus, pahoinvointi, takykardia ja oksentelu.

Syliannostusoireet saattavat asettua itsestään riippuen nautitusta aiheesta, sen määrästä, annostelutavasta ja muista nautituista asioista, kuten myös syliannostuksen ottaneen henkilön henkilökohtaisista ruumiillisista ominaisuuksista."

En jaksaisi tänään mennä millään töihin! Ahdistaa niin, että tekee mieli sahata korvat irti. Ja ranteet! Syy on syliannostuksen! Oksettaa kaikki ihmiset ja niiden (!) kanssa oleminen ja eläminen. Haluaisin vaan kaivaa metsään poteron, ja piiloutua sinne! Työssäni on pakko olla läsnä ja "tässäjanyt". Pitää jaksaa puhua ja varsinkin tänään, kun kunniavieraita. Kuten joka päivä. Jokainen asiakkaani on kunniavieras.

Mutta minä en nyt juuri jaksaisi millään. On ahdistavaa työpäivän jälkeen, kun tajuaa että noin, sillä lailla! Taas sitä vaan mentiin sata lasissa suupielet korvissa! Mihin se ahdistus jäi?! Ja sitten ollaan entistä syvemmässä syliannostuksessa. Niin ettei kotonakaan jaksa nähdä ketään. Mutta kun on pakko. Tai no, sen verran itsekäs osaan jo olla, että kerron nyt sairastavani syliannostusta enkä halua olla olemassa kenellekään. Jälkitautina iskee sitten paskamutsisyndrooma jota paikataan viikonloppuisin leipomalla ja kotoilemalla. Mulla on kuulkaa jumalaton oravalta lainattu mentaalimatkaajanpyörä, joka pyörii samaan suuntaan _j o k a  i k i n e n_ viikko! Päätä seinään ja sitten on julmettu molo otsassa.

11. ajokerta autokoulussa aikuisiällä

Tänään ajelin autokoulussa töiden jälkeen 1,5h. Menin ajotunnille, kuin se olisi ollut viimeinen, mutta siitä siirrettiinkin viimeinen 25min perjantaille. Perjantaina ajan simulaattorilla nykyaikaisesti pimeän- ja liukkaanajot, ja sen jälkeen vielä viimeisen lyhyen ajotunnin.

Nykyisin  pimeän- ja liukkaanajot suoritetaan simulaattorilla. Ajoharjoitteluradalle ei enää pääse hurvittelemaan. Kurjaa! Onnekseni olen saanut ne ajaa radalla, ja oikeasti harjoitella. 

Pitää ennen simulaattoria vähän terästää muistia 1999 painetusta autokoulun liikennekirjastani, jota olen 18 vuotiaana korostanut niin ahkerasti, että olisi ollut sama värittää koko sivut! Muistelen tosin, että lähiopetuksena toteutettu teoriaopetus vaati alleviivaamaan..

Nykyinen, aikuisiällä suoritetun autokoulun teoria on diginä netissä ja kyllähän se on mukava omassa kodissa, omalla koneella harjoitella kuvatehtäviä. Enää ei tarvitse raahata kirjaa mukana autokouluun, jossa pääsit ajanvarauksella tietokoneelle harjoittelemaan kuvatehtäviä teoriakokeeseen. Ja vielä aikakautena, jolloin kuvien pikselit pystyi melkein laskemaan!

Mutta on paperikirjassakin puolensa. Vaikka se ainakin ikänsä ja sen vuoksi tiedon puolesta vähän jälkeenjäänyt onkin.

Kangasmaskitalkoot, omatoimiajoharjoittelu ja kaikenalanassistenttini

Perjantaina ajoin ensimmäistä kertaa "siviilissä", ts. kotona omalla autolla, sitten 21 vuoteen! Oli jotenkin helpompi ylittää pelkokynnys kotona, heti autokoulun ajotunnin jälkeen. Mies istui hiljaisena, miehuutensa menettäneenä kyydissä. Ilman hänen (hiljaista) henkistä tukea en tosin olisi uskaltanut vielä ajaa. Yhteensä ajoin perjantaina ja lauantaina ehkä noin 30km (kaupunkiajoa). Nyt olen siis ajanut ensi kertaa elämässäni myös automaattivaihteisella autolla. Onhan se helppoa kun jää iso osa auton käsittelystä pois, mutta ei manuaalivaihteisella ajokaan vaikeaa ole. Pelon voittaminen menemällä rattiin "siviilissäkin", oli kyllä aivan valtava harppaus itsetunnollekin. Kivointahan tässä on se, että saan vihdoin ilostettua autokoulun opettajani, joka tätä on odottanut hartaammin kuin kukaan muu! 

Koska huumori ja positiivinen provosointi on valtava osa elämääni, niin en voinut vastustaa kiusausta pienistä kultaisista sanoista perässä ajavalle.. Tämä on antirattiraivoa, ja varmaan myös positiivista provosoimista. Cuteness overload 💘

Sitten talkoisiin. Maskisuositus on, mutta kukaan ei tunnu sitä noudattavan. Maskiahan ei pidetä omaksi suojaksi, vaan suojatakseen muita. Moni varmasti ajattelee, ettei oireettomana kanna mitään koronaakaan, ja itse lukeudun samaan sakkiin. Kaksi kertaa sitä käytin julkiliikenteessä, suosituksen tullessa voimaan, mutta enemmänkin kokeilunhaluisena ja positiivisesti provosoiden. Ajatuksena tartuttaa tapa, mutta turhaan. Suomalainen on niin tottunut tässä holhousyhteiskunnassa siihen, että suositus on (vaan) suositus ja sitten vasta kun tulee pakko, niin sitten joko totellaan tai sitten ei. Ja lisäksi valitetaan ja jäädään sohvannurkkaan "saikuttamaan" veekäyräkatarria.

Lukiolaista en saa maskia käyttämään ennen pakkoa, mutta itse voisin ottaa hyvin lastatuissa busseissa maskin naamalle, suosituksen mukaan, "kun lähikontakteja ei voida välttää".  Soisi bussikuskienkin ottavan suosituksen tosissaan ja pitävän maskia.. sama ilmanvaihto siellä pleksin takana pyörii, kuin mikä asiaskaspuolellakin.. Siksikin oma maskinkäyttöni jäi. Nyt ompelin 28kpl puuvillaisia maskeja, ja pitää ommella vielä lisää. Vielä se maskipakko sieltä tulee. Ja toisaalta toivon että tulisikin, jäähän siinä jokaiselle silti itsepäättämisoikeus liikkumisesta, mutta alentaa hurjasti käyttökynnystä samoin kuin kaupanalalla papereiden kysyminen kaikilta alle 30 vuotiaan näköisiltä. Itse joutuisin siis rajaamaan vain rollaattorikansan tästä pois. En osaa yhtään arvioida ollakko yli vai alle 30v!

Tajusin tänä viikonloppuna kuinka työorientoituneita assistentteja minulla onkaan! Yksi heistä, pienin ja söpö kuin Nöpö-Felix, on ahkerin ja kovaäänisin. Alakerran ompeluhuoneeseen oli turha yrittää luikkia ilman assaria, joka huusi kuin hyeena oven takana. Toisen, hiljaisen assarin odotellessa työpöydällä blogipostausta.

Kolmannella ja neljännellä assarilla saattui kuvaushetkellä olemaan palaveri huomisen työvuoroista. Näkyvämpi osapuoli näyttää samalla kuinka upeasti hän on työnsä hoitanut - istumalla sanan varsinaisessa merkityksessä karvansa pellolle. Ja ei, heillä ei ole työpaikkaromanssia, he vain harrastavat rentoa työpaikkaparkouria tauoillaan.

10. ajokerta autokoulussa aikuisiällä

Terveiset autokoulusta! Tänään huristelin hyvillä mielin oikein onnistuneen ajon. En tosin pystynyt tuottamaan iloa opettajalle, kertomalla että olisin taaskaan siviilissä ajanut omalla autolla, mutta hän ilahtui joka kerta, kun minä ilahduin saadessani vihreät valot. Ihana, kultainen opettajani 💗

Opettaja oli kaavaillut näille tunneille moottoritietä, mutta minä en ollut valmis motarille. Ensi viikon tiistaina on viimeiset ajotunnit, ehkä sitten. Ainakin se motariharjoitus olisi oman mieheni toive. 

En halunnut (vielä) motarille siksi, että minulle suurempi pelko on liikenne, kuin vauhti. Kyllä motarille liittyminenkin pelottaa, ja siellä isot rekat, mutta pahempi on ydin ja siellä kaikki tienkäyttäjät. Olen ajatellut, että ehdin opetella motariajamisen omatoimisestikin, sitten kun alan luottamaan itseeni kuskina. Minulle ei riitä, että opettaja kehuu ajotaitoani erinomaiseksi, minusta sen pitää lisäksi myös tuntua sille.

Muoks.

Ei mutta katsokaas! Minähän ajoin juuri omalla autollani noin 10km! 

9. ajokerta autokoulussa aikuisiällä

Viime viikon PITI olla omatoimista ajoharjoittelua, ja sehän meni vain itkiessä aiempaa epäonnistunutta ajosuoritusta. En loppujen lopuksi enää edes tiedä mitä itkin, varmaan kokonaisuutena kaikkea tätä pelon kohtaamista ja sotaväsymystä.

Istuin siviilistä tutulle kartturin paikalle. Opettaja oli hämmentynyt tilanteestani, ja kysyi mitäs nyt tehdään ja voinko lähteä liikkeelle siitä parkista, missä keskustan ytimessä olimme. Sanoin, että sullahan se jarru on, nyt vaihdetaan penkkiä, ja molemmat nauroimme. Ensimmäistä kertaa tämän autokoulun aikana kädet tutisi, sykettä oli kuin kasaridiscossa, ahdisti ja teki mieli vetäistä hanskat konepellille. 

MUTTA, tänään minä starttasin heti työpaikan ovelta kello vartin ylin viisi. Tunnustin synnit heti alkujaan, ja niiden johdatuksiin puututtiin. Mietimme muunmuassa, että piiloudunko liikennepelon taakse kantamasta vastuuta? No, luulen itse, että koska kannan (mielelläni) naapurinkin vastuun, niin vastuu ei ehkä ole oikea sana tässä tapauksessa. Eikä laiskuus ajaa, koska _haluaisin_ ajaa (tavoitteenihan on ajaa yksin). Lupasin analyytikkona miettiä asiaa.

Ajettiin vesisateessa liirumlaarumit ja laarumliirumit. Karvan alle kahdessa tunnissa ehti hyvin. Pääasiassa keskustaa ja keskustan vierustaa. Opettaja ihmetteli moneen otteeseen erinomaista ajotaitoani, siitä huolimatta että pelotti. En valitettavasti perusluottamuksen maailmaa kohtaan menettäneenä sitä voi uskoa, mutta kiitin. Kerroin, että positiivinen kokemus kyseisestä ajosta oli se, että koin pitäväni ohjaksia, jotenkin tietäväni mitä teen. Vaikka tavallaan en tiedä yhtään mistään yhtään mistään. Kädet on vatkaimet, vartalo leikkii mittarimatoa ja pää on maailmanpyörässä. Unohtamatta räikkää, jota pyöritän oikean puolen varpailla.

Sammutin auton tällä kertaa varmaan kolmesti, mutta niistä tuli vain hyvä mieli! Yritin siis kakkosvaihteella liian hitaasta vauhdista liikkua, mutta siihen se jytkähti keskelle risteystä valkoinen risteilyohjukseni. Se oli ihanaa! Siksi, että tänään töissä juttelin 30-vuotiaan, juuri kortin saaneen kanssa, jota hävetti hävyttömästä luonteestaan huolimatta sammuttaa auto ja kuunnella tööttiä. Hän haluaisi minun tyyneyden olla välittämättä. Sanoin että helppoa! Kun et omista mainetta, ei ole mitään menetettävääkään.

Totean nyt lopuksi vielä kerran, että omasta mielestänikin onnistunut ajo. Olen onnellinen. Pelkään ihan hirveästi edelleen, mutta tämä ajo onnistui. Perjantaina on seuraava ajotunti, ja ajattelin yllättää silloin kivan opettajani kertomalla yllätyksen..

Joulumieli *<|:o)

Noin juhannuksesta lähtien, olen aamuisin herättyäni, silloin tällöin kajauttanut TÄYSILLÄ ilmoille Pentti Hietasen esittämänä "Oi jouluyön". Herään yleensä joka aamu ilman kelloa noin 05-06, ja tämä harras hetki tapahtuu silloin sängyssä. Kukaan ei ole ikinä tätä kieltänyt, eikä asiasta edes huomauttanut. Viereinen mieskään ei vedä peittoa korville. Tulkitsen sen hyväksymisen merkiksi. Ihana mies ja lapset.

Kuukausi sitten aloitin "joulusiivouksen". Pesin ikkunat verhoineen, ja vaihdoin tilalle "jouluverhot". Siitä se sitten lähti lapanen heilumaan, ja illalla keittiöstä leijui ihana joulutortun tuoksu, joita paistoimme 11v kuopuksen kanssa kolme pellillistä. Viime joululta jääneet tarpeet löytyivät aarrearkusta.

Joululahjojahan olen miettinyt ja hommannut jo koko kuluneen vuoden ajan, ja nyt kiihtyvässä tahdissa. Annan yleensä paljon lahjoja, mutta en suinkaan kaikkia toivottuja tai kalliita. Rakastan paketointia ja lahjoilla koristelua, joten yksi suosikkilahja teinille on mm. vanulaput (x 10). Ja hammasharja uusitaan 2kk:n välein, myös jouluna. Joskus lahjoissa on teema, viime jouluna se oli sukat, koska niille oli tarve. Oli ihana paketoida jokaiset söpöt CocaCola-, Pepsi-, StarWars-, HarryPotter-, avocado-, viiksi- ja mitkätiessukat erikseen. Tekee äkkiä jo 20-30 pakettia. Ja saa nauraa, tälle nauretaan itsekin.

Joulukalenterit on ihana tehdä itse, ja niihinkin piilottelen pienen karkin sijaan toisinaan yllätyksenä myös lahjoja. En vain jaksa odottaa yhtä päivää jolloin saisi antaa ja/tai avata kaikki kerralla. Meillä on kyllä THE jouluaatto, mutta oikeastaan koko joulukuu on jouluaattoa 24.12. asti. Tämä siksi, että joulu ei ole päivämäärä, vaan mielentila. Itseasiassa meillä tämä "jouluaatto" on joskus tupsahtanut yön aikana jo  21.12., eli 3 päivää ennen "jouluaattoa". Koristelin kuusenalusen lahjoilla ja annoin ne jo ennen "määrättyä päivämäärää". Italialainen italianopettajani nauraa suomalaisille, jotka juhlivat KAIKKI juhlat aattona. Ymmärrän pointin, mutta en tiedä olenko itse pahempi vai parempi.

Meille joulu ei ole kirkollinen juhla, emmekä kuulu kirkkoon. Vapaaehtoisessa joulukirkossa ei olla koskaan käyty, mutta voisin joskus haluta osallistua kirkossa järjestettävään joulukonserttiin. Akustiikan vuoksi, mutta kirkkourkujakaan kun ei saa musiikkikeskukseen. Toisaalta, en ole koskaan käynyt missään joulukonsertissa, joten en ehkä tiedä.

Haudoille vein kynttilät mummon mukana pikkutyttönä, mutta isoksi kasvettuani tajusin, ettei isomummo asu ja nuku kiven ja mullan alla. En tarvitse hautausmaata muistellakseni vainajia, mutta kynttilät palavat sisällä ja ulkona kaikille heille koko talven. Ja muistelenkin heitä epäsäännöllisesti  ympäri vuoden. Bussissa iskevä ikävä kyyneleineen on nolo, varsinkin kun nenäkin alkaa myötätuntoitkeä.

Yksi perinne on se, ettei ole perinteitä. Kun en saa enää lapsuuden sukujoulua, on ollut pakko päästää irti menneistä, ja rakentaa oma. On henkisesti helpompaa, kun ei ole pakollisia kaavoja, joihin pitäisi mahtua vielä silloinkin, kun joku niistä oleellisesti muuttuu.

Ähky. En ymmärrä. Meille joulu ei ole syömistä. Meillä saa syödä aina, ilman jouluakin, milloin vaan. Eikä olla koskaan paastottu ennen. Hurjan vaarallistakin. Mutta kyllä perinteiset jouluruoat löytyy pöydästä, paitsi kinkku, sillit, keitetyt perunat, maksalaatikko ja imelletty perunalaatikko. Tilalta löytyy esim. punajuuri-fetasalaatti, joka on suuri lempparini graavilohen, rosollin ja lanttulaatikon ohella. Ja pari jouluateriaa riittää, sitten portti sulkeutuu vuodeksi. Joulutortut, piparit ja piimäkakku pitää tehdä, mutta ei kaadu joulu ilman niitä. Joulu on mieli, ei kieli.

Onnellista joulunodotusta jokaisen mieleen ja sydämeen. Minä jo ihan pakahdun tästä onnesta, rakkaudesta, joulurauhasta ja jännityksestä!

Perjantainen 8. ajokerta autokoulussa aikuisiällä ja elämä pilalla!

Yritin jo eilen kirjoittaa perjantain kaksituntisesta ajokerrasta, enkä pystynyt. Pääsi syvä huokaus ja piti vetää kädet naamaan.

Kyseisen ajokerran takia tekisi mieli heittää pyyhe kehään, ja pahinta tässä on se, että koko ensi viikko minulla on itsenäistä harjoittelua. Ja tälläkin hetkellä olo on se, että "tää oli tässä, kiittihei!".

Ajohan onnistui hyvin siihen asti kun ajoimme katsastuskonttorin pihaan pienelle tauolle, ja kävimme tieliikennelakia läpi, lähinnä liikennemerkkeihin liittyviä yksityiskohtaisia pränttejä. Silloin muistaakseni moottoriteihin liittyviä nopeusrajoitusmerkkien "pikkupränttiä". Tämä pykäläviidakkostoppi oli tuttu juttu ja olo oli reilun tunnin ajosta onnistunut. Mutta parkista kun lähdimme, heti ensimmäisestä suojatiestä kaikki tämä alkoi.

Nainen oli ylittämässä suojatietä oikealta. Väistin häntä hiljentämällä vauhtia hyvissä ajoin (en aja muutoinkaan kovaa parkkialueella), ja ajattelin että ryömitän auton tilateen yli, toki niin, että jalankulkija on etusijalla. Heitähän minä juuri pelkään ja varon! Opettaja otti tilanteen haltuun jarrulla, ja sen jälkeen mikään ei enää onnistunut.

Tilanne käsiteltiin ajon päätteeksi, ja syyksi opettaja kertoi sen, että vastaan oli tullut rekka, jossa oli ollut inssiajo ja tutkinnonvastaanottajana jokin "meidän aluepäällikkö" tms. Rekan kuski oli houkutellut kyseisen naisen suojatielle näyttämällä käsimerkkiä. Ja ikinä ei pitäisi rohkaista jalankulkijoita suojatielle toisten eteen (rekkakuski, siis rohkaisi naisen suojatielle minun eteen). Tässä piti kaiketi olla siis opetus rekkakuskille, ja inssi tulee kuulema tästä häntä ainakin huomauttamaan. Jos nyt oikein ymmärsin, niin minä olin "sijaiskärsijä". Ja syytän tietenkin kaikesta itseäni.

Tämä tapahtuma jota en silloin ymmärtänyt, sotki pasmani niin kertakaikkisesti, että unohtelin vilkut, ajovuorot ja tasa-arvoisessa risteyksessä opettaja joutui (?) jälleen painamaan jarrun. Koska en hänen mielestään huomannut vasemmalta lähestyvää ja auton taakse jäävää mummoa. No se on totta, en ehkä huomannut. Mutta olisin varmaan huomannut, missä vaiheessa, sitä en tiedä. Jäin odottamaan mummon ja sitten yritettyäni tiukkaa mäkilähtöä uudelleen, pysäytin, ja annoin vuoron toiselle mummolle joka murhasi minut katseellaan, koska auton keula oli suojatiellä.

Olen yleensä kysynyt ajon lopuksi, että menisikö ajo inssistä läpi, niin tällä kertaa sanoin itse, että ajo ei olisi mennyt inssistä läpi, kyseisen "mummo-risteyksen" takia. Opettaja oli sitä mieltä, että olisi myös voinut mennä inssi läpi. Ja lopuksi huikkasi vielä että "Se oli hyvä ajo, osaat ajaa hyvin!" Mutta koska en luota muihin, edes opettajaani tai itseeni, niin tätä onnetonta suoritusta olen nyt vatkannut päässäni KOKO viikonlopun.

Yritän tällä hetkellä kaikkeni, että uskaltaisin rattiin enää ikinä. Olen lukenut liikennesääntöjä ja tahkonnut kuvatehtäviä uudelleen ja uudelleen. Yritän ajatella positiivisesti ajoani, ja selitellä tapahtunutta sillä, että olin sijaiskärsijä ja ymmärtämättömyyttäni sotkin pasmani. Ruumiita ja romua ei tullut ja se on mennyttä. MUTTA SILTI.

Autoilun positiiviset, pelonvastaiset puolet

Nyt kun olen pureskellut autoiluun liittyviä pelkojani niin paljon, voin listata myös niitä autoiluuni liittyviä, positiivisia asioita. Autoilun positiivisen puolen vastakohta ei minulla ole negatiivinen, joka käsitteenä on laaja ja kattava. Minulla se on vain pelko.

1. Kun ajan autolla yksin, olen voittanut omat odotukseni ja pelkoni. Olen tähän mennessä pelännyt ja välttänyt autolla ajamista 21 vuotta.
   
   
2. Minä olen määritelyt elämäni suunnan, - ei pelkoni!
   
   
3. En ole ainainen alisuoriutuja (ainakaan tässä asiassa).
   
   
4. Olen täysin oikeutettu yhtä kevyesti käskeä hyppäämään esimerkiksi benji-hypyn, silittämään hämähäkkiä, taluttamaan hevosta, uimaan joen läpi, ruokkimaan käärmettä sylissään.. jokaiselle, joka tokaisee että "no helppoahan se (ajaminen) on", tai että  "eihän autolla ajamisessa ole mitään pelättävää". Pelon kohtaaminen ja varsinkaan selättäminen ei koskaan ole helppoa. On helppoa tokaista jonkin itselleen helpon asian olevan helppoa.
   
   
5. Voin lähteä tyttöjen reissuille, ja tähän toivoisin vielä saavani ihan matkailuauton alleni.
   
   
6. Voin toimittaa itse asiani, esim. postipaketit, eikä tarvitse pyytää mieheltäni.
   
   
7. Voin toimia jalkapakettikuljettajana läheisilleni. Ei tarvitse jättää autoa sairaalan parkkitaloon seisomaan, vaikkapa kipsiä poistattaessaan.
   
   
8. Voisin käydä mökillä ja maalla asuvan kaverin luona yksin.
   
   
9. Voisimme muuttaa "maalle", paikallisliikenteellä ei ole enää merkitystä.
   
   
10. Voin auttaa miestä työauton vaihdoissa, enää ei tarvita ulkopuolista toista kuskia.
    
    
11. Meillä on todella vähän lasten kuskaamista, mutta voinpa auttaa siinäkin!
    
    
12. Pääsen käsityömessuille "helposti"! Jos et ole ikinä käynyt messuilla toisella paikkakunnalla julkisilla, niin et tiedä mistä puhun. Omalla paikkakunnalla messuilla kuljetaan tietenkin julkisilla.
    
    
13. Voin ostaa uudet kengät! Perusteluna se, että tarvitsen talviajokengät! Olen kokovartaloajaja, ja kengillä pitää tuntea auto. On itseasiassa melko vaikeaa löytää kunnolla pohjauritetut kengät, joissa on ohut pohja ja ne ovat vielä kriitikollekin mieleiset!
    
    
14. Useinmiten koen tarvitsevani autokyytiä arkisin, varsinkin silloin, kun mieheni on töissä. Tämä on varmaan Murphyn laki. Kun alan ajaa autoa, en enää tarvitse kyytiä arkisin..
    
    
15. Nautin ajamisesta, minua on aina kiinnostanut autot, autourheilu, autopelit.. Nautin siitä nyt autokoulussakin, vaikka olen siellä toistamiseen liikennepelon takia. Hassua!

7. ajokerta autokoulussa (aikusiällä)

Eilen vetäisin tauottoman 8h työpäivän pikkutarkkaa piperrystä ja ovelta suoraan autokouluun. Onneksi ehdin juoda päivän aikana yhden ison tölkin energiajuomaa, vaikka se sokeritonta olikin, niin kyllä se ehkä auttoi jaksamaan kotiin asti, puolikahdeksaan!

Väistämisvelvollisuus
pyöräilijän tienylityspaikassa.

Onneksi illan ajotunti oli todella vain tunti. Keskusta-ajoahan se oli liikennepelon takia, ei maantiellä ole sitä liikennettä mitä pelkään. Ja ajo meni omasta mielestänikin jo hyvin, "kympin suoritus", totesi opettaja tunnin päätteeksi.

Koen, etten vielä bongaa nopeasti juuri sitä liikennettä, jota minun pitää väistää, mutten myöskään sitä, joka väistää minua. Mutta kun kerran ajot sujuu hyvin, niin tämä lienee enemmän tunne, kuin totuus. Olen nyt ajanut 7 ajokertaa eli ehkä noin 10h. Tämä on minimivaatimus ajotunteja B-korttia varten. Onneksi minulla on vielä puolet lisää!

Ajopelko, liikennepelko, autopelko, autoilupelko.. mörkö ja mörön kaveri

Minä en halua elää pelkojen tai riippuvuuksien määrittämää elämää. Siksi olen toistamiseen autokoulussa, ja pihassa seisoo OMA auto. Sillä tosin en ole rohjennut vielä metriäkään ajaa, en ole edes ratin taakse istahtanut.

Ehkä syy on keksimässäni "sitkun-syyssä". Ajan omalla sitkun autokoulu loppuu. Oma auto on automaatti, pitäisi jäädä enemmän aikaa suuremmalle mörölleni, -muulle liikenteelle. Nythän en edes tiedä, kun en ole kokeillut. Kannattaisi kokeilla, niin olisin viisaampi.

Koska peloista pääsee parhaiten altistumalla niille, en voi tietää mille pitää altistua, ellen ymmärrä mille pitää altistua. En pelkää autolla ajamista, pelkään liikennettä. Miksi pelkään liikennettä, -en tiedä! Mutta juuri tällä pelkojen perinpohjaisella setvimisellä, yritänkin saada kiinni ongelmani punaisesta langasta. Syytä, miksi autolla ajaminen on minulle niin pelottavaa ja ahdistavaa. Tähän pitäisi jollain logiikalla löytyä syy punaisella.

Pelkään pimeää todennäköisesti vilkkaan mielikuvituksen takia, ja olenkin hyvin eläytyvä tarinankertoja. Siksi pimeää on "helppo" pelätä. Pimeät ja synkät kuusikkometsät auton sivuikkunasta katsottuna on ehkä pahin, ja saa aikaan kylmät väreet. Yksin pimeässä metsässä, -en toivoisi pahimmalle vihamiehellekään, jos minulla sellaista on.

Pimeys ei ole autoilussa ongelma, vaan mielikuvitus. Olen keksinyt, että kaikki 5km:n päästä lähestyvät pyörätuolimummotkin oikein tähtää autoni alle. Ja henkilöautosta ylöspäin kaikki ajaa suoraan kylkeen. Pimeä metsä sivuikkunasta on lapsuusmuisto, ja kun alan ajaa liikenteessä, alan huomata, ettei mielikuvitukseni juokse autoni kanssa kilpaa. Ei ainakaan yhtä nopeasti.

Pelkään VÄHÄN huusseja.

Mutta, koska kompostoivan huussin lämpimälle styroksiselle istuimelle on miellyttävämpi istahtaa kuin mättäälle, niin valitsen hädässä pelkoni kohteen mielummin. Mukavuudenhalu on siis pelkoa suurempi. Ai mitäkö huusseissa pelkään? -No sitä kättä, joka pohjalta kohoaa!!! No, tämä pelko ei ehkä liity liikennepelkooni mitenkään, ONNEKSI! Tai sitten olen edes sen verran pelkoni yläpuolella, etten osaa yhdistää huussia autolla ajamiseen..

Pelkään myös tavallaan uusia tilanteita, mutta en tiedä mikä on jännityksen ja pelon ero tässä tapauksessa. Useinmiten halu on pelkoa suurempi, joten jyrään vain eteenpäin vaikka kuinka pelottaisi. Sillä ei oikeastaan ja ehkä ole väliä, olenko uudessa tilanteessa yksin vai yhdessä. Tämän takia ennakoin ja etusuunnittelen ja olen akateemisen vartin etuajassa. Että ehtii sopeutua. 

Liikenteessä uusia tilanteita tulee eteen vähintään yhtä nopeasti kuin nopeusmittari näyttää, mutta voi tulla myös itsestä riippumattomista syistä nopeamminkin. Voin yrittää ennakoida, mutta yllättäviä tilanteita liikenteessä sattuu silti. Se on vain pakko hyväksyä ja sopeutua. Pelkoani ei kuulema näe ajaessani, joten jotenkin minä senkin yli kai jyrään suorittaessani. Ja oikeastaan tämä on jo lapsuudesta opittu tapa.

Pelkään mielipahaa, siksi ennakoin ja elän valintoineni niin, ettei tulisi mielipahaa. Ajattelen siis pahimman mahdollisen mitä VOISI tapahtua, ja teen valinnan ehkäistäkseni sen. Useinmiten valintani kuitenkin tuottaa mielipahaa. Varsinkin lapsille. Olen siis pilannut heidänkin elämän tällä pelollani.

Jos on vain pakko tuottaa mielipahaa, sekä itselle että muille. Aina ei tarvitse edes tehdä mitään väärää, ja silti olen ihan paska. Suomessa on noin 3 miljoonaa autoilijaa, ja puolia niistä ajotapani miellyttää ja puolia ei. Mielestäni en kyllä juurikaan kiinnitä huomiota siihen, mitä muut ajattelevat ajostani, muutoin kuin turvallisuuden ja yhteisöllisyyden nimissä. On ihan turhaa pyydellä kaikilta anteeksi. Kukaan ei kuitenkaan kuuntele (liikenteessä).

En varsinaisesti pelkää epäonnistumista, mutta ehkäisen sitä ennakolta. En niinkään siksi, että tulisin naurunalaiseksi, vaan siksi etten kelpaa itselleni. Kritiikki sisältyy tähän, ymmärrän etten voi aina miellyttää kaikkia, mutta kun pitäisi silti. Perfektionisti..

Vaadin täydellistä ja rentoa ajosuoritusta, ei vaikuta onko saanut kortin juuri vai paljon aiemmin. Jos on käynyt autokoulun, niin eikö silloin pitäisi osata ajaa? Rentous varmaan tulee myöhemmin, samoin kuin ajorutiini, mikä vaatii ajoa. En taida voida täysin ehkäistä epäonnistumista ajossa, mutta riittäisikö se, että yrittää parhaansa, ei tee ruumiita eikä romua, ja kukaan ei pahoita mieltään.. ainakaan pitkäksi aikaa..? Jonkin tutkimuksen mukaan, vaaditaan noin 100.000km, ennen kuin ajo tuntuu luontevalle ja mukavalle.

Pelkään myöhästymistä. Siksi että myöhästymällä voin tuottaa mielipahan jollekin, ja se on epäkunnioittavaa. En ole koskaan myöhässä. Valitsen bussinkin niin, etten varmasti myöhästy.

Autolla ajaessa en myöhästy. En nimittäin koskaan lähde kiireellä (koskaan), enkä ainakaan autolla! Eikä minulla ole autoillessa koskaan kiire. Minä nautin ajamisesta ja se on ainakin vielä uudenhohtoinen harrastus.

Pelkään rikkovani jotain, siksi, että lähinnä tuotan mielipahaa ja rahanmenoa. Joskus tavara jää vähäkäyttöiseksi, ettei vaan mene rikki.

Oma rakas, omalaatuinen autoni. Sitä voi tarvittaessa viedä neuvolaan, jossa sitä nyt onkin kyllä käytetty, että varmasti toimii kun alan ajaa. Ehkä yksi este "siviilissä" ajamiselle voi olla se, että huonona kuskina jotenkin satutan autoani.

Pelkään läheisen/tutun menettämistä.

On niin vaikea ymmärtää poismenoa. Tai no, en vaan ymmärrä. Tämä ei onneksi liity liikennepelkooni, en ainakaan miellä niin. En pelkää tuottavani kuolemaa liikenteessä.

Pelkään korkeita paikkoja.

Ihmisen paikka on siellä mihin jalat ylettää. Paitsi nopeasti liikkuen, kuten huvipuistolaitteet. Ajamiseen tämä pelko ei liity. Luultavasti tässä pelko johtuu siitä, että ymmärtää kuolettavan tippumisen riskin.

Nyt olen mielestäni listannut kaikki pelkoni ja uskopierut. Sieltä puuttuu jonkun mielestä monia pelkoja, mutta olkoon ne hänen pelkoja, ei minun. Tarkoitan hiiriä, hämähäkkejä, ampiaisia, lintuja, hevosia, halausta, tuntemattoman kanssa keskustelua, lentämistä, horoskooppeja, huvipuistolaitteita.. Ainakin vahvasti luulen näin.

6. ajokerta autokoulussa (aikuisiällä)

Eilen maanantaina ajoin tunnin neljänruuhkassa. Ajotuni keskellä työpäivää oli oikeastaan aika miellyttävä paussi arjesta. Tuntia en osannut pelätä, vähän jännittää korkeintaan. Lohduttauduin, että tunti kestää vain tunnin, -ei kahta.

Ajettiin luonnollisesti keskustassa ja opeteltiin samalla uutta, 1.6.2020 voimaan tullutta tieliikennelakia risteysten osalta. Lyhykäisyydessään laki siis sallii viereisen samansuuntaisen kaistan käytön jo risteysalueella ryhmityttäessä, niin, ettei luonnollisesti aiheuta muille tienkäyttäjille haittaa. Tätähän on viisasta hyödyntää vain, kun ennakolta tietää, että kääntyy seuraavasta risteyksestä vastakkaiseen suuntaan.

Nyt voin kerrankin sanoa, että tunti onnistui ensimmäistä kertaa minunkin mielestä hyvin! Aivoni ja sydämeni teki ehkä jotenkin yhteistyötä. Isot autot risteyksissä ovat erityispelkoni, ja niiden kanssa jäätiin samalle viivalle monta kertaa. Syvä huokaus nenän kautta ja niin vaan samoilla vihreillä kaasuteltiin menemään. Liikennettä ja vilinää oli paljon, mutta sekaan sovittiin!

Ajosuoritus olisi taas mennyt inssistä heittämällä läpi.

Kuvituskuva neljänruuhkasta

Syksyinen siivousvimma ja maskitalkoot

En tiedä oliko pariin viimeviikonloppuiseen siivousvimmaan syynä keskiviikkoinen (2.9.) täysikuu, vai olemattomat kuukautiset, vai huono omatunto kaikista tekemättömistä töistä kesän työkiireiden takia, vai kaikkien näiden yhteisvaikutus. MUTTA, ikkunat ja verhot on pesty, ajelehtivat roinat paikoitettu, ja kaikki muukin sellainen keskeneräinen, ja vähälle huomiolle jäänyt huomioitu. Korjaa kummasti oloa! Tämän artikkelin mukaan olen yllämainittuine uskomuksineni oikeassa, premenstruaalisiin aikoihin liittyvästä siivousvimmasta!

Sitten maskitalkoisiin. Lukiolaisille pohditaan mahdollista maskipakkoa. Ei ole varaa kahden henkilön kertakäyttömaskeihin julkisiin ja kouluun, kun 2h välein täytyy vähintään maski vaihtaa. Joten ommeltava on, ja viisastakin, sillä kahden hengen päivittäiset maskit on jo kannattavaa pestä. Niitä kertyy paljon, vaikka vain toinen on lukiolainen!

Maskikangaskeitot

Jatkuva maskitus on itselle "punainen vaate", siksi että sen kautta hengitetään miljoonittain mikroskooppisia kuituja itse materiaalista. Siksi en ole sen kannattaja. Materiaalin täytyy kestää keittopesuja, ja siksipä pesin materiaalit koneessa 95asteessa, ja sitten keitin ne. Kuivuttuaan silitin 3 pisteellä. Nämä kaikki vaiheet maskin tulee kestää useita kertoja, myös korvantaus(kumi)nauhojen. Enhän ompele vaatettakaan pesemättä ensin kangasta siinä lämpötilassa, jonka sen tulee kestää.

Jokapaikanassistenttini

En ole koskaan käyttänyt kotilausvähennettävää siivousta, enkä luultavasti käytäkään. Koti on minulle niin pyhä ja mummoni nauraisi pilvenreunalta jos sen näkisi. Mutta ideana hieno, enkä näe sitä käyttävää laiskana tai rikkaana. Mutta sen verran laiska, rikas ja kiireinen olen, että viime vuonna hommasin kotiapulaisen. Luomastani jälkikasvusta ei ollut avuksi, joten nyt 3 kerroksisessa työssä auttaa robotti-imuri. Koira- ja kissatalouden pelastaja. Robotti-imuria ei tosin ole meillä ohjelmoitu omatoimiseen käyttöön, sillä eläimet leikkiessään levittelevät tavaroita. Robotti-imuri touhuaa siksi kanssani yhtäaikaa. Ja on siitä kyllä valtava apu, mutta ei se tavallista imuria korvaa. Sillä kun ei voi imuroida esimerkiksi huonekaluja, seinäkohteita jne.

Viides ajokerta autokoulussa (aikuisiällä)

Eilen perjantaina ajoin viidennen kerran autokoulussa, näin aikuisiällä uudelleen käytynä.

Lähdimme matka-asemalta, ja ajelimme pyynnöstäni autohuoltamolle noin 23km:n päähän, ja sieltä takaisin. En rohjennut moottoritietä ajaa (vielä..), joten kiersimme toista tietä, jossa nopeusrajoitus oli max. 60km/h. Tämä reitti siksi, että näkisin millaiselle koetukselle mahdollisesti yksinkin joudun joskus. Tämä kahden tunnin ajokerta oli jotenkin hyvin ajorikas, ja eteen sattui likipiti-tilannekin, jossa vastaantulevan olisi pitänyt väistää minua, mutta ei vasemmalle kääntyessään väistänytkään. Minäpä väistin. Ja pyysin anteeksi, kaikilta. 

Minusta ajo oli taas epäonnistunut ja huono suoritus, mutta olisi kuulema jälleen mennyt läpi inssistäkin. Kun ajo-opettaja kysyi ajon päätteeksi, että mikä on päällimmäisin ajatus ajosta, niin sanoin että mielessäni pyysin vain koko ajan anteeksianteeksianteeksianteeksi. Hän kysyi että keneltä, ja minä vastasin etten tiedä. Kaikilta, olemassaoloani ja sitä, että olin siellä käyttämässä tietä, kuten ne kaikki muutkin. En koe olevani oikeutettu samaan kuin he. En tiedä miksi.

Sellaisen virheen huomasin myös tekeväni, että kiinnitän enemmän, tai ainakin ensiksi huomion muuhun liikenteeseen, kuin liikennesääntöihin ja -merkkeihin. Näiden kaiketi kuuluisi olla tasa-arvossa, mutta liikennepelon takia se meni tähän asti ainakin näin. Lupaan petrata tässä!

Haluaisin yrittää ajaa näin "siviilissäkin" omalla autolla, mutta en vain uskalla. Lähtemisen ajattelukin ahdistaa. Tiedän, että altistus on parasta hoitoa pelolle. Täytyy harjoitella vaikka vain istumalla kuskin penkillä. Seuraavan kerran ajaa metri. Kolmannen kerran ajaa kaksi metriä jne. Viikko 38 on itsenäistä harjoittelua, koska ajo-opettajani on lomalla. Silloin ajon pitäisi jo onnistua "siviilissäkin".

Ensi viikolla on kolme ajokertaa, joista yksi on maanantaina neljänruuhkassa klo 16 alkaen. Toinen on keskiviikkona kello kuusi ja kolmas perjantaina kello yhdeksän. Silloin ajetaan taas kaksi tuntia. Ja todennäköisesti ajamme ne taas keskustassa. Neljän ruuhkaan pitää sotkea mukaan siksi, että osaan kuulema ajaa niin hyvin, meillä on ollut jo ajokertoja tarpeeksi ja sekin on vain koettava.

Minä en luota pätkääkään koko maailmaan, vähiten itseeni.

Neljäs ajokerta autokoulussa (aikuisiällä)

Eilen illalla huristeliin keskustasta keskussairaalanpihan kautta Prismalle ja sieltä takaisin keskustaan. Sairaalanpiha oli minulle mörkö, ja siksi se ajettiin kahdesti läpi. Joudun kuitenkin joskus sinne ajamaan, valitettavasti. Sairaalan pihassa tein virheen, kun en muistanut liikenneympyrästä suoraan ajettaessa näyttää vilkkua, ja tämä asia puitiin läpi. Liikenneopettajan mielestä ympyrä tulee nopeasti risteyksen jälkeen, ja se on pienen kokonsa ja pihamaisuuden takia hämäävä. Lohdutti hieman. Siinä on kuitenkin liikenneympyrän merkki.

Toisen virheen tein keskustassa, kun muistin laittaa vilkun vasta kun olin jo ryhmittynyt oikealle kääntyäkseni. Tästä opettaja huomautti ryhmittymisen jälkeen sanoen, että "tästä käännymme oikealle". No, takanani ei muistaakseni ollut autoa.. tai sitten oli. En muista kun olin jonkinsortin paniikissa.

Tästä paniikistani opettaja ajon jälkeen antoikin palautteen, kun sanoi että huippu suoritus. Pyysin selventämään, ja vastasi, että liki virheetön suoritus paniikissa ajetuksi. Ihmetteli kuinka osaan pitää itseni niin rauhallisena ja tyynenä, ja suorittaa silti niin hyvän ajosuorituksen. Hymyilin, mutta mieleni olisi tehnyt sanoa, että alkoholistin lapsena sitä oppii mestariesiintyjäksi ja suorittajaksi. Niin hyväksi, että jopa itse uskoo itseään.

Ja mitä uskoon tulee, niin liikennepelkoani jälleen miettineenä, olen tällä kertaa tullut siihen tulokseen, että en luota oikein kehenkään. En edes itseeni. Mutta kai se menee tässäkin niin, että ensin pitää opetella rakastamaan itseään, että voi rakastaa muita. Ja samoin ensin pitää myös opetella luottamaan itseensä, jotta voi luottaa muihin.

En tiedä johtuuko täysikuusta vai mistä, mutta nyt pääni on ollut erityisen hankala. Näen kaiken liian rumana, lihonneena, epävireisenä, huonona, tyhmänä.. mikään ei kelpaa ja vaivaa villi siivousinto. Jo viikonloppuna pohdin raivoisasti siivotessa ja järjestellessä, liekö kurjaan itseluottamuksettomaan oloon syynä kuu. Ja kyllä! Tämän linkin mukaan on täysin mahdollista, että olen kaivanut itse itselleni kuoppaa kuun ja hormonien yhteisvaikutuksella! Tosin en saa siitä fyysistä todistetta vartalostani, mutta tämän varmempikaan en voisi asiasta olla.

"Vuonna 2011 ilmestynyt tutkimus seurasi 826 16–25 -vuotiaan naisen kuukautiskiertoa, ja havaittiin, että lähes 30 prosentin kuukautiset osuivat täydelle kuulle."