Sivut

sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

Ikävä

Viikko sitten katsoin mieheni kanssa elokuvan, "Olen Suomalainen".  Mitään romanttista tähän ei liity, ihan keskellä kirkasta päivää, lauantaina, olohuoneessa, heti kaupasta sen (elokuvan) kanssa palattua katsottiin. Välillä vähän pausetettiin, koska lapsella on toooosi tärkeetä asiaa. 100 kertaa.
Elokuva on tarina elämää suuremmasta rakkaudesta, unelmien tavoittelusta ja taistelusta oman paikan löytämiseksi. Elokuva kertoo itsensä voittamisesta ja elämän pettymyksistä. Ennen kaikkea tämä on tarina selviytymisestä ja ujosta savolaispojasta, josta lopulta kasvaa koko kansan tuntema legenda, Kari Tapio.
Elokuva on nin ihana! Sellainen johon haluaisi palata, vaikken ole sitä aikaa edes elänyt, näin 1981 syntyneenä. En yleensä itke, mutta nyt viimeisen vuoden aikana olen senkin jalon taidon oppinut, - ja voi pojat että vollotin melkein koko elokuvan ajan! Ei alkoholismissa (tai muussakaan itseaiheutetussa) ongelmassa ole vollotettavaa, mutta se ikävä! Se elämän ainutkertaisuus! Ja TAAS itkettää! Haluan pelastaa kaikki hylätyt tanssilavat, mökit ja mummolat (ei liity mitenkään elokuvaan)!!

En ole saanut tuntea Olavi Virtaa, Laila Kinnusta, Kikkaa, Matti Nykästä, Irwiniä jne, mutta kaipaan heitä silti aivan valtavan paljon! Kaipaan myös maaseutuja, mummolaa, lapsuutta, hyvinvoivia maatiloja, sellaisia kaikkia joita minulla ei ole koskaan ollut! Kuvia olen nähnyt, ne on ihania. Ja luettelin juuri myös osan lempiartisteistani. Taiteilijoita kaikki, jokainen tavallaan.

Lapsuudesta ikävöin eniten sitä vastuuttomuutta. Enkä se korostuu siksi, että minusta tuli äiti jo äidilleni ja virallisesti tulin äidiksi 19 vuotiaana. Nyt kun lapset on isoja (pienin 10v), ja elämä on muuttunut rauhallisemmaksi ja  hiljaisemmaksi, niin omatuntoni huutaa kaikista tekemistäni virheistä, jälkiviisauteni huutaa kaikista tehdyistä valinnoista (vastuut), ja minä huudan ikävästä ja menetetystä elämästä. Ei, vaan kaikista menetetyistä elämistä (kts. yllä ^^). Kyllä, elämä, onnellisuus ja kaikki on jo tässä ja nyt, mutta en vaan saa siitä kiinni mitä haluan. Pitääkö äitiydessä jotenkin opetella olemaan erilainen sen muuttuessa entiseen verrattuna helpommaksi? Milloin sen luvan helpompaan äitiyteen virallisesti saa, mistä sen saa ja mihin asti se pysyy?

3 kommenttia:

  1. Minustakin tuo elokuva oli ihana! Se herätti nostalgisia fiiliksiä pintaan! Tulee mieleen, että meillä ihmisillä on usein kaipuu toisaalle, "ennen oli kaikki paremmin" -mieli valtaa helposti ajatuksemme. Oliko oikeasti vai kultaako aika muistot tai kuvitelmat! Tai sitten odotamme parempaa huomista. Miksi näin - en minäkään ole sitä keksinyt, tunnistan kyllä!

    VastaaPoista
  2. Villi ja vapaa voi olla monella tapaa! Mieli (ja sitoumukset) kahlitsee! Asioista pitää kantaa vastuu ja velvollisuudet hoitaa. Mutta väliajalla voi vähän hullutella!
    Ruvettiin (Erikoiset Asiantuntijat) seuraamaan tätä blogiasi ja lisättiin sinun blogi etusivullemme. Pääsee muutkin kurkkaamaan juttujasi 😊

    VastaaPoista