sunnuntai 20. syyskuuta 2020

Joulumieli *<|:o)

Noin juhannuksesta lähtien, olen aamuisin herättyäni, silloin tällöin kajauttanut TÄYSILLÄ ilmoille Pentti Hietasen esittämänä "Oi jouluyön". Herään yleensä joka aamu ilman kelloa noin 05-06, ja tämä harras hetki tapahtuu silloin sängyssä. Kukaan ei ole ikinä tätä kieltänyt, eikä asiasta edes huomauttanut. Viereinen mieskään ei vedä peittoa korville. Tulkitsen sen hyväksymisen merkiksi. Ihana mies ja lapset.

Kuukausi sitten aloitin "joulusiivouksen". Pesin ikkunat verhoineen, ja vaihdoin tilalle "jouluverhot". Siitä se sitten lähti lapanen heilumaan, ja illalla keittiöstä leijui ihana joulutortun tuoksu, joita paistoimme 11v kuopuksen kanssa kolme pellillistä. Viime joululta jääneet tarpeet löytyivät aarrearkusta.

Joululahjojahan olen miettinyt ja hommannut jo koko kuluneen vuoden ajan, ja nyt kiihtyvässä tahdissa. Annan yleensä paljon lahjoja, mutta en suinkaan kaikkia toivottuja tai kalliita. Rakastan paketointia ja lahjoilla koristelua, joten yksi suosikkilahja teinille on mm. vanulaput (x 10). Ja hammasharja uusitaan 2kk:n välein, myös jouluna. Joskus lahjoissa on teema, viime jouluna se oli sukat, koska niille oli tarve. Oli ihana paketoida jokaiset söpöt CocaCola-, Pepsi-, StarWars-, HarryPotter-, avocado-, viiksi- ja mitkätiessukat erikseen. Tekee äkkiä jo 20-30 pakettia. Ja saa nauraa, tälle nauretaan itsekin.

Joulukalenterit on ihana tehdä itse, ja niihinkin piilottelen pienen karkin sijaan toisinaan yllätyksenä myös lahjoja. En vain jaksa odottaa yhtä päivää jolloin saisi antaa ja/tai avata kaikki kerralla. Meillä on kyllä THE jouluaatto, mutta oikeastaan koko joulukuu on jouluaattoa 24.12. asti. Tämä siksi, että joulu ei ole päivämäärä, vaan mielentila. Itseasiassa meillä tämä "jouluaatto" on joskus tupsahtanut yön aikana jo  21.12., eli 3 päivää ennen "jouluaattoa". Koristelin kuusenalusen lahjoilla ja annoin ne jo ennen "määrättyä päivämäärää". Italialainen italianopettajani nauraa suomalaisille, jotka juhlivat KAIKKI juhlat aattona. Ymmärrän pointin, mutta en tiedä olenko itse pahempi vai parempi.

Meille joulu ei ole kirkollinen juhla, emmekä kuulu kirkkoon. Vapaaehtoisessa joulukirkossa ei olla koskaan käyty, mutta voisin joskus haluta osallistua kirkossa järjestettävään joulukonserttiin. Akustiikan vuoksi, mutta kirkkourkujakaan kun ei saa musiikkikeskukseen. Toisaalta, en ole koskaan käynyt missään joulukonsertissa, joten en ehkä tiedä.

Haudoille vein kynttilät mummon mukana pikkutyttönä, mutta isoksi kasvettuani tajusin, ettei isomummo asu ja nuku kiven ja mullan alla. En tarvitse hautausmaata muistellakseni vainajia, mutta kynttilät palavat sisällä ja ulkona kaikille heille koko talven. Ja muistelenkin heitä epäsäännöllisesti  ympäri vuoden. Bussissa iskevä ikävä kyyneleineen on nolo, varsinkin kun nenäkin alkaa myötätuntoitkeä.

Yksi perinne on se, ettei ole perinteitä. Kun en saa enää lapsuuden sukujoulua, on ollut pakko päästää irti menneistä, ja rakentaa oma. On henkisesti helpompaa, kun ei ole pakollisia kaavoja, joihin pitäisi mahtua vielä silloinkin, kun joku niistä oleellisesti muuttuu.

Ähky. En ymmärrä. Meille joulu ei ole syömistä. Meillä saa syödä aina, ilman jouluakin, milloin vaan. Eikä olla koskaan paastottu ennen. Hurjan vaarallistakin. Mutta kyllä perinteiset jouluruoat löytyy pöydästä, paitsi kinkku, sillit, keitetyt perunat, maksalaatikko ja imelletty perunalaatikko. Tilalta löytyy esim. punajuuri-fetasalaatti, joka on suuri lempparini graavilohen, rosollin ja lanttulaatikon ohella. Ja pari jouluateriaa riittää, sitten portti sulkeutuu vuodeksi. Joulutortut, piparit ja piimäkakku pitää tehdä, mutta ei kaadu joulu ilman niitä. Joulu on mieli, ei kieli.

Onnellista joulunodotusta jokaisen mieleen ja sydämeen. Minä jo ihan pakahdun tästä onnesta, rakkaudesta, joulurauhasta ja jännityksestä!

sunnuntai 13. syyskuuta 2020

Perjantainen 8. ajokerta autokoulussa aikuisiällä ja elämä pilalla!

Yritin jo eilen kirjoittaa perjantain kaksituntisesta ajokerrasta, enkä pystynyt. Pääsi syvä huokaus ja piti vetää kädet naamaan.


Kyseisen ajokerran takia tekisi mieli heittää pyyhe kehään, ja pahinta tässä on se, että koko ensi viikko minulla on itsenäistä harjoittelua. Ja tälläkin hetkellä olo on se, että "tää oli tässä, kiittihei!".

Ajohan onnistui hyvin siihen asti kun ajoimme katsastuskonttorin pihaan pienelle tauolle, ja kävimme tieliikennelakia läpi, lähinnä liikennemerkkeihin liittyviä yksityiskohtaisia pränttejä. Silloin muistaakseni moottoriteihin liittyviä nopeusrajoitusmerkkien "pikkupränttiä". Tämä pykäläviidakkostoppi oli tuttu juttu ja olo oli reilun tunnin ajosta onnistunut. Mutta parkista kun lähdimme, heti ensimmäisestä suojatiestä kaikki tämä alkoi.

Nainen oli ylittämässä suojatietä oikealta. Väistin häntä hiljentämällä vauhtia hyvissä ajoin (en aja muutoinkaan kovaa parkkialueella), ja ajattelin että ryömitän auton tilateen yli, toki niin, että jalankulkija on etusijalla. Heitähän minä juuri pelkään ja varon! Opettaja otti tilanteen haltuun jarrulla, ja sen jälkeen mikään ei enää onnistunut.

Tilanne käsiteltiin ajon päätteeksi, ja syyksi opettaja kertoi sen, että vastaan oli tullut rekka, jossa oli ollut inssiajo ja tutkinnonvastaanottajana jokin "meidän aluepäällikkö" tms. Rekan kuski oli houkutellut kyseisen naisen suojatielle näyttämällä käsimerkkiä. Ja ikinä ei pitäisi rohkaista jalankulkijoita suojatielle toisten eteen (rekkakuski, siis rohkaisi naisen suojatielle minun eteen). Tässä piti kaiketi olla siis opetus rekkakuskille, ja inssi tulee kuulema tästä häntä ainakin huomauttamaan. Jos nyt oikein ymmärsin, niin minä olin "sijaiskärsijä". Ja syytän tietenkin kaikesta itseäni.

Tämä tapahtuma jota en silloin ymmärtänyt, sotki pasmani niin kertakaikkisesti, että unohtelin vilkut, ajovuorot ja tasa-arvoisessa risteyksessä opettaja joutui (?) jälleen painamaan jarrun. Koska en hänen mielestään huomannut vasemmalta lähestyvää ja auton taakse jäävää mummoa. No se on totta, en ehkä huomannut. Mutta olisin varmaan huomannut, missä vaiheessa, sitä en tiedä. Jäin odottamaan mummon ja sitten yritettyäni tiukkaa mäkilähtöä uudelleen, pysäytin, ja annoin vuoron toiselle mummolle joka murhasi minut katseellaan, koska auton keula oli suojatiellä.

Olen yleensä kysynyt ajon lopuksi, että menisikö ajo inssistä läpi, niin tällä kertaa sanoin itse, että ajo ei olisi mennyt inssistä läpi, kyseisen "mummo-risteyksen" takia. Opettaja oli sitä mieltä, että olisi myös voinut mennä inssi läpi. Ja lopuksi huikkasi vielä että "Se oli hyvä ajo, osaat ajaa hyvin!" Mutta koska en luota muihin, edes opettajaani tai itseeni, niin tätä onnetonta suoritusta olen nyt vatkannut päässäni KOKO viikonlopun.

Yritän tällä hetkellä kaikkeni, että uskaltaisin rattiin enää ikinä. Olen lukenut liikennesääntöjä ja tahkonnut kuvatehtäviä uudelleen ja uudelleen. Yritän ajatella positiivisesti ajoani, ja selitellä tapahtunutta sillä, että olin sijaiskärsijä ja ymmärtämättömyyttäni sotkin pasmani. Ruumiita ja romua ei tullut ja se on mennyttä. MUTTA SILTI.

lauantai 12. syyskuuta 2020

Autoilun positiiviset, pelonvastaiset puolet

Nyt kun olen pureskellut autoiluun liittyviä pelkojani niin paljon, voin listata myös niitä autoiluuni liittyviä, positiivisia asioita. Autoilun positiivisen puolen vastakohta ei minulla ole negatiivinen, joka käsitteenä on laaja ja kattava. Minulla se on vain pelko.
  1. Kun ajan autolla yksin, olen voittanut omat odotukseni ja pelkoni. Olen tähän mennessä pelännyt ja välttänyt autolla ajamista 21 vuotta.

  2. Minä olen määritelyt elämäni suunnan, - ei pelkoni!

  3. En ole ainainen alisuoriutuja (ainakaan tässä asiassa).

  4. Olen täysin oikeutettu yhtä kevyesti käskeä hyppäämään esimerkiksi benji-hypyn, silittämään hämähäkkiä, taluttamaan hevosta, uimaan joen läpi, ruokkimaan käärmettä sylissään.. jokaiselle, joka tokaisee että "no helppoahan se (ajaminen) on", tai että  "eihän autolla ajamisessa ole mitään pelättävää". Pelon kohtaaminen ja varsinkaan selättäminen ei koskaan ole helppoa. On helppoa tokaista jonkin itselleen helpon asian olevan helppoa.

  5. Voin lähteä tyttöjen reissuille, ja tähän toivoisin vielä saavani ihan matkailuauton alleni.

  6. Voin toimittaa itse asiani, esim. postipaketit, eikä tarvitse pyytää mieheltäni.

  7. Voin toimia jalkapakettikuljettajana läheisilleni. Ei tarvitse jättää autoa sairaalan parkkitaloon seisomaan, vaikkapa kipsiä poistattaessaan.

  8. Voisin käydä mökillä ja maalla asuvan kaverin luona yksin.

  9. Voisimme muuttaa "maalle", paikallisliikenteellä ei ole enää merkitystä.

  10. Voin auttaa miestä työauton vaihdoissa, enää ei tarvita ulkopuolista toista kuskia.

  11. Meillä on todella vähän lasten kuskaamista, mutta voinpa auttaa siinäkin!

  12. Pääsen käsityömessuille "helposti"! Jos et ole ikinä käynyt messuilla toisella paikkakunnalla julkisilla, niin et tiedä mistä puhun. Omalla paikkakunnalla messuilla kuljetaan tietenkin julkisilla.

  13. Voin ostaa uudet kengät! Perusteluna se, että tarvitsen talviajokengät! Olen kokovartaloajaja, ja kengillä pitää tuntea auto. On itseasiassa melko vaikeaa löytää kunnolla pohjauritetut kengät, joissa on ohut pohja ja ne ovat vielä kriitikollekin mieleiset!

  14. Useinmiten koen tarvitsevani autokyytiä arkisin, varsinkin silloin, kun mieheni on töissä. Tämä on varmaan Murphyn laki. Kun alan ajaa autoa, en enää tarvitse kyytiä arkisin..

  15. Nautin ajamisesta, minua on aina kiinnostanut autot, autourheilu, autopelit.. Nautin siitä nyt autokoulussakin, vaikka olen siellä toistamiseen liikennepelon takia. Hassua!

torstai 10. syyskuuta 2020

7. ajokerta autokoulussa (aikusiällä)

Eilen vetäisin tauottoman 8h työpäivän pikkutarkkaa piperrystä ja ovelta suoraan autokouluun. Onneksi ehdin juoda päivän aikana yhden ison tölkin energiajuomaa, vaikka se sokeritonta olikin, niin kyllä se ehkä auttoi jaksamaan kotiin asti, puolikahdeksaan!

Väistämisvelvollisuus
pyöräilijän tienylityspaikassa.

Onneksi illan ajotunti oli todella vain tunti. Keskusta-ajoahan se oli liikennepelon takia, ei maantiellä ole sitä liikennettä mitä pelkään. Ja ajo meni omasta mielestänikin jo hyvin, "kympin suoritus", totesi opettaja tunnin päätteeksi.

Koen, etten vielä bongaa nopeasti juuri sitä liikennettä, jota minun pitää väistää, mutten myöskään sitä, joka väistää minua. Mutta kun kerran ajot sujuu hyvin, niin tämä lienee enemmän tunne, kuin totuus. Olen nyt ajanut 7 ajokertaa eli ehkä noin 10h. Tämä on minimivaatimus ajotunteja B-korttia varten. Onneksi minulla on vielä puolet lisää!

keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Ajopelko, liikennepelko, autopelko, autoilupelko.. mörkö ja mörön kaveri

Minä en halua elää pelkojen tai riippuvuuksien määrittämää elämää. Siksi olen toistamiseen autokoulussa, ja pihassa seisoo OMA auto. Sillä tosin en ole rohjennut vielä metriäkään ajaa, en ole edes ratin taakse istahtanut.

Ehkä syy on keksimässäni "sitkun-syyssä". Ajan omalla sitkun autokoulu loppuu. Oma auto on automaatti, pitäisi jäädä enemmän aikaa suuremmalle mörölleni, -muulle liikenteelle. Nythän en edes tiedä, kun en ole kokeillut. Kannattaisi kokeilla, niin olisin viisaampi.

Koska peloista pääsee parhaiten altistumalla niille, en voi tietää mille pitää altistua, ellen ymmärrä mille pitää altistua. En pelkää autolla ajamista, pelkään liikennettä. Miksi pelkään liikennettä, -en tiedä! Mutta juuri tällä pelkojen perinpohjaisella setvimisellä, yritänkin saada kiinni ongelmani punaisesta langasta. Syytä, miksi autolla ajaminen on minulle niin pelottavaa ja ahdistavaa. Tähän pitäisi jollain logiikalla löytyä syy punaisella.


Pelkään pimeää todennäköisesti vilkkaan mielikuvituksen takia, ja olenkin hyvin eläytyvä tarinankertoja. Siksi pimeää on "helppo" pelätä. Pimeät ja synkät kuusikkometsät auton sivuikkunasta katsottuna on ehkä pahin, ja saa aikaan kylmät väreet. Yksin pimeässä metsässä, -en toivoisi pahimmalle vihamiehellekään, jos minulla sellaista on.

Pimeys ei ole autoilussa ongelma, vaan mielikuvitus. Olen keksinyt, että kaikki 5km:n päästä lähestyvät pyörätuolimummotkin oikein tähtää autoni alle. Ja henkilöautosta ylöspäin kaikki ajaa suoraan kylkeen. Pimeä metsä sivuikkunasta on lapsuusmuisto, ja kun alan ajaa liikenteessä, alan huomata, ettei mielikuvitukseni juokse autoni kanssa kilpaa. Ei ainakaan yhtä nopeasti.

Pelkään VÄHÄN huusseja.

Mutta, koska kompostoivan huussin lämpimälle styroksiselle istuimelle on miellyttävämpi istahtaa kuin mättäälle, niin valitsen hädässä pelkoni kohteen mielummin. Mukavuudenhalu on siis pelkoa suurempi. Ai mitäkö huusseissa pelkään? -No sitä kättä, joka pohjalta kohoaa!!! No, tämä pelko ei ehkä liity liikennepelkooni mitenkään, ONNEKSI! Tai sitten olen edes sen verran pelkoni yläpuolella, etten osaa yhdistää huussia autolla ajamiseen..

Pelkään myös tavallaan uusia tilanteita, mutta en tiedä mikä on jännityksen ja pelon ero tässä tapauksessa. Useinmiten halu on pelkoa suurempi, joten jyrään vain eteenpäin vaikka kuinka pelottaisi. Sillä ei oikeastaan ja ehkä ole väliä, olenko uudessa tilanteessa yksin vai yhdessä. Tämän takia ennakoin ja etusuunnittelen ja olen akateemisen vartin etuajassa. Että ehtii sopeutua. 

Liikenteessä uusia tilanteita tulee eteen vähintään yhtä nopeasti kuin nopeusmittari näyttää, mutta voi tulla myös itsestä riippumattomista syistä nopeamminkin. Voin yrittää ennakoida, mutta yllättäviä tilanteita liikenteessä sattuu silti. Se on vain pakko hyväksyä ja sopeutua. Pelkoani ei kuulema näe ajaessani, joten jotenkin minä senkin yli kai jyrään suorittaessani. Ja oikeastaan tämä on jo lapsuudesta opittu tapa.

Pelkään mielipahaa, siksi ennakoin ja elän valintoineni niin, ettei tulisi mielipahaa. Ajattelen siis pahimman mahdollisen mitä VOISI tapahtua, ja teen valinnan ehkäistäkseni sen. Useinmiten valintani kuitenkin tuottaa mielipahaa. Varsinkin lapsille. Olen siis pilannut heidänkin elämän tällä pelollani.

Jos on vain pakko tuottaa mielipahaa, sekä itselle että muille. Aina ei tarvitse edes tehdä mitään väärää, ja silti olen ihan paska. Suomessa on noin 3 miljoonaa autoilijaa, ja puolia niistä ajotapani miellyttää ja puolia ei. Mielestäni en kyllä juurikaan kiinnitä huomiota siihen, mitä muut ajattelevat ajostani, muutoin kuin turvallisuuden ja yhteisöllisyyden nimissä. On ihan turhaa pyydellä kaikilta anteeksi. Kukaan ei kuitenkaan kuuntele (liikenteessä).

En varsinaisesti pelkää epäonnistumista, mutta ehkäisen sitä ennakolta. En niinkään siksi, että tulisin naurunalaiseksi, vaan siksi etten kelpaa itselleni. Kritiikki sisältyy tähän, ymmärrän etten voi aina miellyttää kaikkia, mutta kun pitäisi silti. Perfektionisti..

Vaadin täydellistä ja rentoa ajosuoritusta, ei vaikuta onko saanut kortin juuri vai paljon aiemmin. Jos on käynyt autokoulun, niin eikö silloin pitäisi osata ajaa? Rentous varmaan tulee myöhemmin, samoin kuin ajorutiini, mikä vaatii ajoa. En taida voida täysin ehkäistä epäonnistumista ajossa, mutta riittäisikö se, että yrittää parhaansa, ei tee ruumiita eikä romua, ja kukaan ei pahoita mieltään.. ainakaan pitkäksi aikaa..? Jonkin tutkimuksen mukaan, vaaditaan noin 100.000km, ennen kuin ajo tuntuu luontevalle ja mukavalle.

Pelkään myöhästymistä. Siksi että myöhästymällä voin tuottaa mielipahan jollekin, ja se on epäkunnioittavaa. En ole koskaan myöhässä. Valitsen bussinkin niin, etten varmasti myöhästy.

Autolla ajaessa en myöhästy. En nimittäin koskaan lähde kiireellä (koskaan), enkä ainakaan autolla! Eikä minulla ole autoillessa koskaan kiire. Minä nautin ajamisesta ja se on ainakin vielä uudenhohtoinen harrastus.

Pelkään rikkovani jotain, siksi, että lähinnä tuotan mielipahaa ja rahanmenoa. Joskus tavara jää vähäkäyttöiseksi, ettei vaan mene rikki.

Oma rakas, omalaatuinen autoni. Sitä voi tarvittaessa viedä neuvolaan, jossa sitä nyt onkin kyllä käytetty, että varmasti toimii kun alan ajaa. Ehkä yksi este "siviilissä" ajamiselle voi olla se, että huonona kuskina jotenkin satutan autoani.

Pelkään läheisen/tutun menettämistä.

On niin vaikea ymmärtää poismenoa. Tai no, en vaan ymmärrä. Tämä ei onneksi liity liikennepelkooni, en ainakaan miellä niin. En pelkää tuottavani kuolemaa liikenteessä.


Pelkään korkeita paikkoja.

Ihmisen paikka on siellä mihin jalat ylettää. Paitsi nopeasti liikkuen, kuten huvipuistolaitteet. Ajamiseen tämä pelko ei liity. Luultavasti tässä pelko johtuu siitä, että ymmärtää kuolettavan tippumisen riskin.

Nyt olen mielestäni listannut kaikki pelkoni ja uskopierut. Sieltä puuttuu jonkun mielestä monia pelkoja, mutta olkoon ne hänen pelkoja, ei minun. Tarkoitan hiiriä, hämähäkkejä, ampiaisia, lintuja, hevosia, halausta, tuntemattoman kanssa keskustelua, lentämistä, horoskooppeja, huvipuistolaitteita.. Ainakin vahvasti luulen näin.

tiistai 8. syyskuuta 2020

6. ajokerta autokoulussa (aikuisiällä)

Eilen maanantaina ajoin tunnin neljänruuhkassa. Ajotuni keskellä työpäivää oli oikeastaan aika miellyttävä paussi arjesta. Tuntia en osannut pelätä, vähän jännittää korkeintaan. Lohduttauduin, että tunti kestää vain tunnin, -ei kahta.

Ajettiin luonnollisesti keskustassa ja opeteltiin samalla uutta, 1.6.2020 voimaan tullutta tieliikennelakia risteysten osalta. Lyhykäisyydessään laki siis sallii viereisen samansuuntaisen kaistan käytön jo risteysalueella ryhmityttäessä, niin, ettei luonnollisesti aiheuta muille tienkäyttäjille haittaa. Tätähän on viisasta hyödyntää vain, kun ennakolta tietää, että kääntyy seuraavasta risteyksestä vastakkaiseen suuntaan.

Nyt voin kerrankin sanoa, että tunti onnistui ensimmäistä kertaa minunkin mielestä hyvin! Aivoni ja sydämeni teki ehkä jotenkin yhteistyötä. Isot autot risteyksissä ovat erityispelkoni, ja niiden kanssa jäätiin samalle viivalle monta kertaa. Syvä huokaus nenän kautta ja niin vaan samoilla vihreillä kaasuteltiin menemään. Liikennettä ja vilinää oli paljon, mutta sekaan sovittiin!

Ajosuoritus olisi taas mennyt inssistä heittämällä läpi.

Kuvituskuva neljänruuhkasta

sunnuntai 6. syyskuuta 2020

Syksyinen siivousvimma ja maskitalkoot

En tiedä oliko pariin viimeviikonloppuiseen siivousvimmaan syynä keskiviikkoinen (2.9.) täysikuu, vai olemattomat kuukautiset, vai huono omatunto kaikista tekemättömistä töistä kesän työkiireiden takia, vai kaikkien näiden yhteisvaikutus. MUTTA, ikkunat ja verhot on pesty, ajelehtivat roinat paikoitettu, ja kaikki muukin sellainen keskeneräinen, ja vähälle huomiolle jäänyt huomioitu. Korjaa kummasti oloa! Tämän artikkelin mukaan olen yllämainittuine uskomuksineni oikeassa, premenstruaalisiin aikoihin liittyvästä siivousvimmasta!

Sitten maskitalkoisiin. Lukiolaisille pohditaan mahdollista maskipakkoa. Ei ole varaa kahden henkilön kertakäyttömaskeihin julkisiin ja kouluun, kun 2h välein täytyy vähintään maski vaihtaa. Joten ommeltava on, ja viisastakin, sillä kahden hengen päivittäiset maskit on jo kannattavaa pestä. Niitä kertyy paljon, vaikka vain toinen on lukiolainen!

Maskikangaskeitot

Jatkuva maskitus on itselle "punainen vaate", siksi että sen kautta hengitetään miljoonittain mikroskooppisia kuituja itse materiaalista. Siksi en ole sen kannattaja. Materiaalin täytyy kestää keittopesuja, ja siksipä pesin materiaalit koneessa 95asteessa, ja sitten keitin ne. Kuivuttuaan silitin 3 pisteellä. Nämä kaikki vaiheet maskin tulee kestää useita kertoja, myös korvantaus(kumi)nauhojen. Enhän ompele vaatettakaan pesemättä ensin kangasta siinä lämpötilassa, jonka sen tulee kestää.

Jokapaikanassistenttini

En ole koskaan käyttänyt kotilausvähennettävää siivousta, enkä luultavasti käytäkään. Koti on minulle niin pyhä ja mummoni nauraisi pilvenreunalta jos sen näkisi. Mutta ideana hieno, enkä näe sitä käyttävää laiskana tai rikkaana. Mutta sen verran laiska, rikas ja kiireinen olen, että viime vuonna hommasin kotiapulaisen. Luomastani jälkikasvusta ei ollut avuksi, joten nyt 3 kerroksisessa työssä auttaa robotti-imuri. Koira- ja kissatalouden pelastaja. Robotti-imuria ei tosin ole meillä ohjelmoitu omatoimiseen käyttöön, sillä eläimet leikkiessään levittelevät tavaroita. Robotti-imuri touhuaa siksi kanssani yhtäaikaa. Ja on siitä kyllä valtava apu, mutta ei se tavallista imuria korvaa. Sillä kun ei voi imuroida esimerkiksi huonekaluja, seinäkohteita jne.

lauantai 5. syyskuuta 2020

Viides ajokerta autokoulussa (aikuisiällä)

Eilen perjantaina ajoin viidennen kerran autokoulussa, näin aikuisiällä uudelleen käytynä.

Lähdimme matka-asemalta, ja ajelimme pyynnöstäni autohuoltamolle noin 23km:n päähän, ja sieltä takaisin. En rohjennut moottoritietä ajaa (vielä..), joten kiersimme toista tietä, jossa nopeusrajoitus oli max. 60km/h. Tämä reitti siksi, että näkisin millaiselle koetukselle mahdollisesti yksinkin joudun joskus. Tämä kahden tunnin ajokerta oli jotenkin hyvin ajorikas, ja eteen sattui likipiti-tilannekin, jossa vastaantulevan olisi pitänyt väistää minua, mutta ei vasemmalle kääntyessään väistänytkään. Minäpä väistin. Ja pyysin anteeksi, kaikilta. 

Minusta ajo oli taas epäonnistunut ja huono suoritus, mutta olisi kuulema jälleen mennyt läpi inssistäkin. Kun ajo-opettaja kysyi ajon päätteeksi, että mikä on päällimmäisin ajatus ajosta, niin sanoin että mielessäni pyysin vain koko ajan anteeksianteeksianteeksianteeksi. Hän kysyi että keneltä, ja minä vastasin etten tiedä. Kaikilta, olemassaoloani ja sitä, että olin siellä käyttämässä tietä, kuten ne kaikki muutkin. En koe olevani oikeutettu samaan kuin he. En tiedä miksi.

Sellaisen virheen huomasin myös tekeväni, että kiinnitän enemmän, tai ainakin ensiksi huomion muuhun liikenteeseen, kuin liikennesääntöihin ja -merkkeihin. Näiden kaiketi kuuluisi olla tasa-arvossa, mutta liikennepelon takia se meni tähän asti ainakin näin. Lupaan petrata tässä!

Haluaisin yrittää ajaa näin "siviilissäkin" omalla autolla, mutta en vain uskalla. Lähtemisen ajattelukin ahdistaa. Tiedän, että altistus on parasta hoitoa pelolle. Täytyy harjoitella vaikka vain istumalla kuskin penkillä. Seuraavan kerran ajaa metri. Kolmannen kerran ajaa kaksi metriä jne. Viikko 38 on itsenäistä harjoittelua, koska ajo-opettajani on lomalla. Silloin ajon pitäisi jo onnistua "siviilissäkin".


Ensi viikolla on kolme ajokertaa, joista yksi on maanantaina neljänruuhkassa klo 16 alkaen. Toinen on keskiviikkona kello kuusi ja kolmas perjantaina kello yhdeksän. Silloin ajetaan taas kaksi tuntia. Ja todennäköisesti ajamme ne taas keskustassa. Neljän ruuhkaan pitää sotkea mukaan siksi, että osaan kuulema ajaa niin hyvin, meillä on ollut jo ajokertoja tarpeeksi ja sekin on vain koettava.

Minä en luota pätkääkään koko maailmaan, vähiten itseeni.

tiistai 1. syyskuuta 2020

Neljäs ajokerta autokoulussa (aikuisiällä)

Eilen illalla huristeliin keskustasta keskussairaalanpihan kautta Prismalle ja sieltä takaisin keskustaan. Sairaalanpiha oli minulle mörkö, ja siksi se ajettiin kahdesti läpi. Joudun kuitenkin joskus sinne ajamaan, valitettavasti. Sairaalan pihassa tein virheen, kun en muistanut liikenneympyrästä suoraan ajettaessa näyttää vilkkua, ja tämä asia puitiin läpi. Liikenneopettajan mielestä ympyrä tulee nopeasti risteyksen jälkeen, ja se on pienen kokonsa ja pihamaisuuden takia hämäävä. Lohdutti hieman. Siinä on kuitenkin liikenneympyrän merkki.

Toisen virheen tein keskustassa, kun muistin laittaa vilkun vasta kun olin jo ryhmittynyt oikealle kääntyäkseni. Tästä opettaja huomautti ryhmittymisen jälkeen sanoen, että "tästä käännymme oikealle". No, takanani ei muistaakseni ollut autoa.. tai sitten oli. En muista kun olin jonkinsortin paniikissa.

Tästä paniikistani opettaja ajon jälkeen antoikin palautteen, kun sanoi että huippu suoritus. Pyysin selventämään, ja vastasi, että liki virheetön suoritus paniikissa ajetuksi. Ihmetteli kuinka osaan pitää itseni niin rauhallisena ja tyynenä, ja suorittaa silti niin hyvän ajosuorituksen. Hymyilin, mutta mieleni olisi tehnyt sanoa, että alkoholistin lapsena sitä oppii mestariesiintyjäksi ja suorittajaksi. Niin hyväksi, että jopa itse uskoo itseään.

Ja mitä uskoon tulee, niin liikennepelkoani jälleen miettineenä, olen tällä kertaa tullut siihen tulokseen, että en luota oikein kehenkään. En edes itseeni. Mutta kai se menee tässäkin niin, että ensin pitää opetella rakastamaan itseään, että voi rakastaa muita. Ja samoin ensin pitää myös opetella luottamaan itseensä, jotta voi luottaa muihin.

En tiedä johtuuko täysikuusta vai mistä, mutta nyt pääni on ollut erityisen hankala. Näen kaiken liian rumana, lihonneena, epävireisenä, huonona, tyhmänä.. mikään ei kelpaa ja vaivaa villi siivousinto. Jo viikonloppuna pohdin raivoisasti siivotessa ja järjestellessä, liekö kurjaan itseluottamuksettomaan oloon syynä kuu. Ja kyllä! Tämän linkin mukaan on täysin mahdollista, että olen kaivanut itse itselleni kuoppaa kuun ja hormonien yhteisvaikutuksella! Tosin en saa siitä fyysistä todistetta vartalostani, mutta tämän varmempikaan en voisi asiasta olla.

"Vuonna 2011 ilmestynyt tutkimus seurasi 826 16–25 -vuotiaan naisen kuukautiskiertoa, ja havaittiin, että lähes 30 prosentin kuukautiset osuivat täydelle kuulle."

tiistai 25. elokuuta 2020

Maanantainen, kolmas ajokerta (aikuisiällä)

Eilen, maanantaina ajoin kolmannen kerran autoa, sitten edellisen ajokortin saatuani karvan vajaa 21 vuotta sitten. Starttasin satamasta klo 18.30 ja ajoimme tunnin keskustassa. Kaikki liikennevalot vaati pysähtymään, ja liikkeellelähtöjä mäkilähtöineen tulikin todella runsaasti! En uskaltanut kokeilla onneani yrittämällä ajaa "vihreää suoraa", koska pelkäämäni alle hyökkäävät pakettiautoa pienemmät tienkäyttäjät vaanivat minua jokaisen kulman takana.. Tämä olisi siis vaatinut valojen välillä 40 vauhdin, ja minusta ajamani 25-35km/h oli sopiva.

Tällä kertaa sain auton vain pari kertaa nykimään, vaihtaessani vaihteen kakkoselta ykköselle, ennakoiden punaista valoa, mutta vauhtia olikin aavistus liikaa ykköselle vaikka kevyttä kytkintä käytinkin, ja sitä piti sitten sen tähden nykytellä.

Liikennettä oli vähän, mutta sitä oli. Pieni mieskin meinasi oikeasti polkaista oikealta risteyksessä alleni siksakkia ajellen, mutta sen ehdin hyvin väistää.

Tällä kertaa älysin kysyä, että kuinka paljon hän puuttuu ajamiseeni, ja sen verran, että vastaa kysymyksiini. Repesimme molemmat nauramaan.



Kysyin myös ajon päätteeksi, että olisiko kyseinen ajo mennyt inssissä läpi, ja ajo-opettaja vastasi, että heittämällä olisi mennyt läpi, ja neljän suoran viidestä, olisin saanut. Lisäsi vielä, että loistava ajo.

Mutta Ja minusta taas tuntuu että olin surkeuden huippu, tein kaikki mahdolliset mokat ja koska suoritin koko ajon, en hirveästi siitä enää mitään muista. En osaa ollenkaan olla ajosta ylpeä, enkä näe siinä juuri mitään hyvää. En osaa kyllä sanoakaan, että mitä siitä puuttuikaan. Sain kotitehtäväksi miettiä edellisestä ajosta positiivisia asioita. Nyt juuri en osaa sanoa muuta, kuin että hyvä kun ruumiita ja romua ei tullut.


Itse haluan kiinnittää huomiota jatkossa siihen, että oppisin kiinnittämään huomion oikeisiin kohteisiin, eikä tarvitsisi pyörittää päätä lehtopöllön lailla ja etsimällä etsiä uhkia. Toiseksi haluaisin saada sellaisen nautinnollisen rauhan ja tyyneyden liikenteeseen, koska tällä hetkellä huomio ajaessa jakautuu 1. liikennesääntöihin, 2. muuhun liikenteeseen, 3. auton käsittelyyn, ja 4. pelkoihin. Tuon viimeisen haluaisin vaihtaa nautintoon.

Lempisatuni oli lapsena Liisa Ihmemaassa, ja sille olo nyt tuntuukin. Olen Liisana omassa elämässäni ja ihan ihmeissäni että tätäkö elämäni on. Ihmemaa täynnä kummallisia asioita. Ajo-opettajan kanssa on ehditty puhua jo ummet ja lammet, hänen mielestään olen kokenut todella kovia ja sydäntäsärkeviä asioita. Itsehän en oikein sitä ymmärrä, koska ei ole ollut muuta elämää kuin tämä. Mutta nyt tässä toipuessa omasta elämästä viimeiset parisen vuotta, alan ehkä jollain tavalla hahmottaa, etten ole päässyt ihan niin helpolla kuin monet muut.

Ja olen silti vielä elossa. 💗

lauantai 22. elokuuta 2020

Perjantainen toinen ajokerta (aikuisiällä)

Eilen ajoin kahden viikon tauon jälkeen toisen ajotunnin, ja se meni hyvin, kai! Opettaja on niin filosofinen, etten aina ymmärrä hänen tarkoitusta, hänen yrittäessään auttaa ajopelossani. Ymmärsin, että hän on opiskellut Turun yliopistossa liikennepsykologiaakin. Haluaisin kuulla suoraan virheeni, mutta niitä ei kuule millään! Jos Suomessa on kolme miljoonaa autoilijaa, niin puolia tästä ajotapani miellyttää ja puolia ei. Jokainen kuitenkin tekee yhden virheen jokaisen ajokilometrin aikana, myös kuulema ajo-opettajani.

Hän sanoi, että yhteensä noin 12km:n ajoni onnistui loistavasti, ja tässä minäkin olen samaa mieltä auton käsittelyn suhteen. Itse ajosta en juuri mitään enää muista. Liikennesäännöt ja auton käsittelyn kuitenkin "hallitsen erinomaisesti". Pystyn keskustelemaan samalla henkeviäkin asioita, en tiedä jututtaako opettaja tarkoituksella vai ilman. Kaksi kertaa sain auton sammumaan, molemmat tasa-arvoisissa sataman risteyksissä. Auto sammui, koska väistin oikealta tulijaa ja auto ei lähtenytkään kolmosella enää liikkeelle.. Tämä on siis minulle selvä asia, mutta ja yritin vain nopeasti päästä tietä tukkimasta pois, ensin kiireellä painaen kaasua. Ei onnistunut. Vaihteen vaihto 1:lle, käynnistys ja liikkeelle lähtö ei pitkään kenenkään aikaa kuluttaneet. Onneksi!

Ajoimme myös mennen-tullen erittäin kapean, molemmin puolin pysäköidyn tienpätkän kaupungilla, ja tämä meni mielestäni ihan pähkinöiksi, vaikka ruumiita ja naarmuja ei tullut. Annoin tietä rekoillekin siirtymällä parkkiruutuun pariin otteeseenkin. Minusta tilanteet meni huonosti, vastausta tai varmennusta tästä en saanut tietenkään, mutta kun kysyin, että teinkö liikennerikkomusta josta voisi sakottaa, niin en. Tämä oli tärkeä tieto.

Kuvituskuva (tasa-arvoinen risteys).












Tämä auton sammuminen tasa-arvoisessa risteyksessä ei ollut minulle noloa. Mutta Kun mietin, että miksi niin tapahtui, vaikka ennakoin tilanteet, niin pelkäsin, että oikealta tuleva haluaa tahallaan ajaa kylkeeni. Sama juttu rekkoja ohittaessa. Rekatkin haluaa ehdottomasti ajaa ylitseni. Ja kaikki jalankulkijat ja pyöräilijätkin oikein tähtää ajamani auton alle!!

Ja sain taas kotitehtävän. Pitää päästä mutta sanasta eroon, se ei kuulema tee minulle hyvää. Sen voi korjata "ja". Minä olen täydellinen, mutta minä teen virheitä. Minä olen täydellinen, ja minä teen virheitä. Okei, sopii!

sunnuntai 16. elokuuta 2020

Loppuvuoden 2020 todo-lista


  1. Muuttaa asennetta liikennepelossa. En tiedä miten. Oletan että muuttuu, kun alan ajamaan.

  2. Ajaa 2000km. Viis saastuttamisesta!

  3. Tankata auto.

  4. Säästää rahat lasten säästötileiltä lainaamiini autorahojen takaisinmaksuun. Luvat on, mutta silti.

  5. Hommata sähkömies ENNEN joulua. Vialliset pistorasiat on vaarallisia.

  6. Kaatopaikkakuorma ENNEN lumia mökiltä ja kotoa loppusijoituspaikkaansa asti. 4 nojatuolia olohuoneessa ON liikaa.

  7. Aidata etupihan nuoret istutukset, kolmatta talvea en anna jänisten popsia ostotaimiani.

  8. Siivota pakastin. Ihan vaikka vaan pohjalle hajonneen maissipussin vuoksi.

  9. Katsoa televisiota. Se oli ihan kivaa koronasta syrjäytymisen aikaan.

  10. Tiputtaa painoa 10kg. Vaikka kilpirauhasenvajaatoimintani toi ne minulle lahjaksi.

keskiviikko 12. elokuuta 2020

Koulutie, opinpolku ja omantienkulkija

Tätä päivää olen yleensä odottanut kuin kuuta nousevaa, paitsi tänä vuonna. Yksi osasyy on ehkä korona, mutta varmasti on myös se, että kotona on turvallista olla.

Aiemmin olen myös ahdistunut lasten kesälomalla siitä, etten saa tehtyä heille (lämmintä) ruokaa päivisin. Tänä kesänä se ei käynyt pienessä mielessäkään. Ihanan vapauttavaa kasvattaa leivällä elävää pullamussukansaa!

Tämä on myös ensimmäinen koulusyksy, kun säästyn kaikkien niiden koulutarvikkeiden ostolta, joita meiltä löytyy jo enemmän kuin yllinkyllin. Siis myös vanha reppu kelpasi. 5-luokkalainen ei ole pysähtynyt kertaakaan kaupassa reppupenaalikumikynävihko-osastolle!

Koronaa en (vielä) pelkää, testejä tehdään niin hurjalla tahdilla, ettei niitä edes ehditä tehdä ja varauslinjojen tallenetut soittopyynnöt tyhjennetään pari kertaa päivässä. Absurdia.

Turvallista mitätahansatietä jokaiselle, tänään ja aina ❤