Sivut

keskiviikko 22. huhtikuuta 2020

Ylpeys vs. ylpeydettömyys

Joko olen niin ylpeä, etten tunne ylpeyttä, tai sitten olen niin epäylimielinen, etten tunne ylpeyttä. Tai sitten olen niin ylpeä, että kiellän olevani ylimielinen.

Osaan kyllä iloita jostain saavutuksestani, joka jonkun muun mielestä ei ole mitenkään erikoinen saavutus, -tämän lannistamatta ilon tunnettani. Sama toisinpäin. Neuloin sukat, latasin kuvan Facebookiin, ihan vaan omalle seinälleni koska niiden neulomiseen kului puolet Metsoloista. TV-ohjelma oli se pointti, kun kaikki katsovat nyt sitä, -myös minä. Ja sukat saivat tajuttoman ylistyksen sellaisiltakin ihmisiltä, jotka eivät  _ikinä_  reagoi mihinkään minuun liittyvään, eivät edes onnittele ja voisi luulla, ettei päivitykseni edes näy heille. En ymmärrä. Ihan tavalliset kirjoneulesukat! Yritin niitä katsella sillä silmälläkin, mutta kieroon meni, silmät ja mieli. Minä en näe sukissa pienintäkään ylpeyden aihetta.

Eihän siitä mitään tule, ellei tiedä edes mistä puhutaan tai mitä on ajattelemassa. Piti siksi taas käydä kysymässä tietoa viisaammalta, ja vastaus menee lyhyesti ja ytimekkäästi näin:
Wikipedia; Ylpeys
Ylpeys on yksi ihmisen tunteista. Ylpeä henkilö voi tuntea onnellista tyytyväisyyttä esimerkiksi omia suorituksiaan ja ominaisuuksiaan kohtaan.[1] Ylpeys on läheisesti yhteydessä muinaiskreikan Hybris-käsitteeseen. Ylpeys voi siis tarkoittaa myös korostunutta itsetietoisuutta, kopeutta, korskeutta tai pöyhkeyttä.[1] Ylpeä henkilö voi siis olla ollakseen muunlainen, kuin hän oikeasti onkaan.[2] Perinteisen näkemyksen mukaan ylpeys on pahin kristillisen opin seitsemästä kuolemansynnistä

Eilen töissäkin törmäsin ylpeyteen aiheena, ja hätkähdytin, kun ajattelin ääneen, etten ole ylpeä lapsistani, tai heidän tuotoksistaan. Onko vain totuttu siihen, että äidin kuuluu aina kertoa olevansa ylpeä lapsistaan ja heidän saavutuksistaan, vaikka näin ei olisi? Vai ovatko kaikki muut äidit ylpeitä lapsistaan, ja minä nyt vain en?

Minä ajattelen että kaikki saavutukseni, lapsiani myöten on ihan vain saavutuksia. Eivät mitenkään erikoisia tai ylistettäviä. Tai tarvitaanko näitä edes ylpeyteen? Heidän menestyksensä on ihan vain menestystä, ja on oikein hienoa että saavuttaa ja menestyy, -niinhän sitä kuuluukin. Lapsia ei tehdä, ne saadaan. En silti koe ylpeyttä, että juuri minä olen saanut lapsia ja juuri nuo, minun lapseni. Eivät minun lapseni osaa yhtään muita enempää mitään, toisissa asioissa he ovat ehkä keskivertoa parempia ja toisissa asioissa taas keskivertoa huonompia.

Lapseni osaavat kyllä esitellä saavutuksensa ylpeinä, ja minä iloitsen mukana, onhan ilo tarttuvaa. Mutta en minä ylpeyttä koe. Lapsiani kehutaan kauniiksi ja hyvin käyttäytyviksi, mutta minä en koe siitä ylpeyttä. Eikö sen kuulukin olla niin? Eikö jokainen täällä ole kaunis ja ainakin pitäisi olla hyvin käyttäytyvä?

Jos aliarvostus ja vähättely on ylpeyden vastakohtia (?), niin siihen syyllistyn kyllä jonkin verran, aina on parannettavaa, maailma ei ole vielä valmis. Jos unohdetaan perin suomalainen vähättelevä ajattelutapa, jolla peitellään synniksikin kutsuttua ylpeyttä, niin sitäkään minulla ei ole. Jos olen tyytyväinen jonkin tuotokseeni, ja siitä kovin iloinen, niin saatan innokkaasti esitelläkin sen. Useinmiten se on ollut jokin asia, jonka olen vain tajunnut. Mutta eihän siinäkään ole mitää ylpeiltävää. Voi vaan todeta nauraen, kuinka tyhmä on ollut, kun ei ole tajunnut mitä tarkoittaa vanha kiinalainen sananlasku; "kaikki muu on turhaa, paitsi puutarhanhoito."

Tämä on niitä hetkiä ja asioita, kun toivoisi että elämää tarkkailisi jokin raati, joka saapuisi nyt apuun, ja kertoisi minulle vastauksen. Ja oli vastaus mitä tahansa, niin kuinka parantaisin siinä tai tässä itseäni. Tai pitääkö parantaa? Miksi?

7 kommenttia:

  1. Pakkohan se on tähän vielä yhdet kehut sukistasi täräyttää:
    U-P-E-A-T!
    Ja olisin erinomaisen ylpeä, jos olisin itse osannut nuo kutoa. Kyllä minä välillä taputan itseäni olkapäälle ja olen ylpeä tekemisistäni. Kun olen ollut ahkerana tai saanut jotakin valmista. Lapsistakin olen ylpeä. Mutta hetkinen - jos sanan ylpeä tilalle vaihtaa sanan iloinen tai onnellinen, se tuntuu jotenkin mukavammalta!

    Mekin pohdimme ylpeyttä omassa blogissamme jokin aika sitten aika samoin aatoksin:

    https://erikoisetasiantuntijat.blogspot.com/2020/01/ylpeysko-vai-ilo.html?m=1

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kehuista. Jäin miettimään tuota sanojen vaihtoa, mutta ilo on kuitenkin eri asia kuin ylpeys. Jututin 10v:ni aiheesta eilen ja kyllä hän hienosti osasi kertoa ylpeydestä, ja lokeroi sen myös positiisiviseksi tunteeksi. Minulle ilo ja ylpeys on kuitenkin kaksi eri asiaa, enkä pysty nimeämään ylpeyttä iloksi ja toisinpäin.

      Olen myös miettinyt, että mistä jään paitsi kun en osaa olla ylpeä. Olen joskus ollut, tiedän siis kyllä mitä pitäisi tavoitella.

      Poista
    2. Ja kävin lukemassa tekstinne aiheesta, mutta jotenkin koen, että kun en koe ylpeyttä, enkä muunna sitä muuhun muotoon, eikä minun tarvitse ylpeydestä johtuvan häpeilyn peittämiseenkään lohduttaa itseäni, niin se ei jotenkin nyt ole ollenkaan sama asia kuin mitä itse mietin. Ylpeyteen liittyy ilo, mutta iloon ei välttämättä liity ylpeys, jos puhutaan terveistä tunteista, eikä ylimenevistä. Minä en koe että ylpeyttä pitäisi häpeillä ja kun en kirkkoon kuulu enkä jumaliin usko, niin en sitä synniksi tai sairaudeksikaan miellä. Hieno, omanlainen kirjoitus kuitenkin oli! :)

      Poista
  2. Niin, en minäkään koe, että ilo olisi ylpeyttä, mutta on helpompi siis sanoa olevansa iloinen aikaansaannoksistaan kuin ylpeä niistä. Vaikka olisikin ylpeä! Kiva, kun luit meidän juttumme, joista tämä yksi sarjassa "Seitsemän kuolemansyntiä"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan! Niin, lohduttavaa on kyllä, että ainakin voi kokea iloa toisen puolesta, vaikkei ylpeä olisikaan!

      Poista
  3. Nyt on niin monikerroksellinen teksti, että wow ja mitenhän sanani pukisin. Luulen, että olen ihan liian kriittinen ja epätyytyväinen itseeni, että olisin mistään ns. ylpeä/korskea tai hei katsokaa mitä olen saavuttanut. Mutta parasta elämässäni on perhe ja en tiedä onko tämä pilkun viilaamista, mutta kyllä olen perheestäni ylpeä, mutta onko tuo sana ylpeä tähän kohtaan vaan sanana klisee ja latteus, joka normisti laitetaan tähän. Mitä se ylpeys perheestä on. Pikemminkin voisin sanoa, että olen hitsin onnellinen perheestäni, on käynyt hyvää tuuria ja kaikki lapset ovat sellaisia wow tyyppejä, rohkeampi, sanavalmiimpia, kehittyneempiä kuin itse olen nyt, joten monella tapaa maailmassa syntyy tiedostavampi ja fiksumpi sukupolvi ja saa heistä olla itse iloisesti ylpeä, mutta ei sellaisella leveilevällä korskella tavalla. Eli kai ylpeyskin voi olla myös kaunis sana, vaikka wikipedia ja kristinusko ei oikein taivukaan siihen.

    Tuliko tolkkua, en ole varma. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen ettei nämä ehkä olekaan tolkun asioita, vaan tunteen. Ja joskus niitä on liian vaikea pukea sanoiksi.

      Poista