Hädässä ystävä tunnetaan

Luovuin yhdestä ystävänä pitämästäni ihmisestä siksi, etten enää vain yksinkertaisesti jaksa hänen kaltaistaan ihmistä lähelläni. Jos kesken asian kääntää sanatta selkänsä ja häviää olemattomuuteen, tulkitsen sen viaksi itsessäni. Äitini tekee samaa, kun ei jaksa hoitaa velvollisuuksiaan. En hyväksy tällaista käytöstä enää keneltäkään. Ja mieli on ihanan avoin ja vapaa asian suhteen! Ei riitaa eikä kaunaa, vain lämmin tunne mennyttä ja nykyistä kohtaan.

Ystävyyttähän olen pohtinut täälläkin paljon, sen olemassaoloa ja mitä ystävyys on. Olen kokenut ettei minulla ole ystäviä, sillä en saa koskaan yhtä paljon, kuin ammennan. Tähän ei tarvitse etsiä syyllistä, sillä en ole ystävättömyydestä kärsinyt. Pohjimmiltaan kun en kuitenkaan luota kehenkään.

Mutta eilen klo 14.19 sain itkuisen viestin, jossa ihminen kertoi kumppaninsa joutuneen yöllä ambulanssilla sairaalaan. Jäin tätä pohtimaan.

Hädässä ihmisellä on tapa ja tarve kertoa sattuneesta heti kaikille. Analyytikkona laskelmoin, että viimeisten joukossa olen asiasta kuullut, kun kohtaus on sattunut keskiyöllä. Mutta, olen silti kuullut asiasta häneltä itseltään seuraavana päivänä ja ennen illan unettomuutta. Kai tätä voi nyt sitten ystävyydeksi kutsua.

Onko ihmisellä kaksi kättä siksi, että toisella saa yhden oven kiinni, ja samalla toisen auki. Ja halaaminenkin on kaksin käsin mukavampaa. Ja hurratus!