Höpöhöpö! Äiti voi olla kuka vaan! |
Tiedän ettei äitiys ole itsestäänselvyys, onhan minullakin takana lapsettomuushoidot toisen ja kolmannen lapsen välissä. Tiedän että äitiyteen liitetään vahvat rakkauden- ja kaikkien kauniiden sanojen-, tekojen- ja tunteiden kirjo. Kukapa ei haluaisi olla äitinä Muumimamma. Mutta sisälläni asuu hyvin pedantti lapseton Pikku Myy, joka haluaa, että asiat sanotaan niin kuin ne tuntee tai ajattelee, siihen kun on oikeus, ja näin äidit opettaa; "Kerro mille sinusta tuntuu". Olen huoltaja, mutta en tunne oloani äidiksi.
Usein vasta-argumentit todentavat (ainakin) minulle asian oikean laidan. Mitä enemmän kuulen erimielisyyksiä mielipiteistäni, sitä varmemmaksi tai heikommaksi mielipiteeni muuttuu. Yksi näistä oli ylpeys, postauksessani Ylpeys vs. ylpeydettömyys. Olen entistä varmempi, etten ole ylpeä perheestäni, lapsistani enkä itsestäni. En tiedä liitetäänkö ylpeys äitiyteen, mutta minulta puuttuu tunteena ne molemmat.
Puuttuuko minulta näiden tunteiden lisäksi myös äiti ja isoäiti? Kyllä he kaikilta löytyvät sukupuusta, myös minulta. Palvoin mummoani jolle eivät kelvanneet tytöt, enkä varsinkaan minä, yksinhuoltajaäidin ainokainen. Olisi pitänyt olla ydinperhe ja poika. Mummoni odotti äitiäni ja kaupparatsua alttarilla, jonne kaupparatsu ei koskaan saapunut. Hän vaihtoi lennosta ukkiini, joka otti nimelleen heidän häiden jälkeen syntyvän äitini, vuonna 1954.
Lienee sanomattakin selvää, että perintöä tässä kannetaan. Mutta se valtavan voimakas vauvakuume ja suurperheenhalu joka minua vaivasi yläasteelta asti, johtui varmaan vain silloisen perheeni (alkoholisoitunut äiti ja minä) väärinpäin kääntyneistä rooleista. Ja myös naapurin lasten hoidosta, kun sai leikkiä suurperheessä vastasyntyneellekin äitiä, hänen oman äitinsä istuessa nurkkabaarissa laitokselta palattuaan. Se tuntui luontevalle. Osasinhan peitellä äitinikin olohuoneen lattialle, sulkea lankapuhelimen ja tumpata palavan tupakan hänen sammuttuaan.
Substantiivi on nimisana. Ilmaisee asiaa tai esinettä. |
Kaikkein vaikeinta on ollut ymmärtää, että me kaikki olemme erillisiä yksilöitä, lapseni ja minä. Meillä on omat erilliset ajatukset, elämänarvot, tyylit, mieltymykset, ominaistuoksut ja tavat. Minulta puutuu ylpeyden tunne aikaansaannoksistani, toisin kuin omalta äidiltäni. Hän on kovin ylpeä minusta silloin kun on kuulijoita tai kun keskustelen jonkun kanssa. Kun ketään ei ole, ei ole minuakaan. En voi sietää sitä, kuinka sukulaiset kertovat minulle, kuinka valtavan rakas ja tärkeä äidilleni olen. Sehän on heidän ajatuksensa omista lapsistaan. He ovat nähneet ja kuulleet vain kulissit. Tämän kaiken ymmärtämiseen meni noin 37 vuotta.
Äitiyttä on niin monenlaista - yhtä lailla kuin äitejäkin. Minä yhdistän äitiyteen enemmän työtä, tuskaa ja vastuuntuntoa, kuin ylpeyttä, juhlapäiviä ja ison alkukirjaimen muulloin kuin virkkeen alussa.
Minusta on hienoa olla huoltaja neljälle karvalapselle, kolmelle ihmislapselle ja yhdelle aikuiselle miehelle. Lisäksi huollan valtavaa määrää asiakkaita, "ystäviä" ja tuttuja. Aina joku on apua vailla, ja aina minä autan. Minusta on niin tavattoman ihanaa olla huoltaja, että melkein pakahdun siitä aiheutuvasta rakkaudesta ja onnesta. Päivittäin.
Rohkea ja suorasanainen kirjoitus. Rohkea siksi, ettet alennu äitimyyttiin vai siksi koska...sekä omam elämäsi avaamisesta.
VastaaPoistaKirjoituksestasi kumpuaa isoja tunteenpurkauksia ja mieleeni tulee väistämättä, että olet jotenkin vahvasti toteuttamassa päinvastaista, kuin olet kokenut. Tämä vain tulkintaa ja tunnetta kirjoittamasi perusteella.
Voin myöntää, että äitienpäiväteeskentelyt vihastuttavat, kun joidenkin henkilöiden osalta tiedetään, että "turpiin tulee" useimpina päivinä vuodessa. Ulkokultaisuus puistattaa!
Voi kiitos! Oikeastaan kirjoitin tekstin hyvin neutraalisti, pienellä innostuksen pilkkeellä. Luulen että se on helppo tulkita täysin vastakkaisella tavalla, mutta johtunee stereotypisesta ja tunnepitoisesta aiheesta.
PoistaAihettahan olen sivunnut, pohtiessani blogissa kyllästymistä äitiyteen, koska huollan niin valtavasti kaikkia muita paitsi itseäni. Tässä olen melko mustavalkoinen, koska minusta näin kuuluu tehdä. Ja tässä vaiheessa tuntuisi heitteille jätölle, jos muuttaisin tapaani, muistuttaisin varmaan liikaa äitiäni. Pienin on 10v ja hänen kanssa on niin ilo touhuta, kun hän on vielä aito ja oma itsensä. Jos hänestä tulee samanlainen teinihirviö kuin siskoistaan, joille ei kelpaa edes kuu taivaalta, niin ravistan itseni siinä vaiheessa hänestäkin irti.
Meillä on ollut sanoinkuvaamattoman vaikeat teinit, ja varmasti sen jälkimaku maistuu vieläkin. Mitäpä sitä muuta voi odottaakaan jos vaaleanpunaisessa pumpulissa on kasvanut. Tai sitten olen täysin yhtä hirveä hirviö kuin äitini oli.. -jaa mutta lapset ja sitten kaikki loput tulevat ensin ja viimeisenä, vasta minun jälkeen alkoholi.
Lisään vielä, että koska en tietäisi kohdallani olla muuta kuin äiti, olenhahan ollut sitä jo 19 vuotta ja 19 vuotiaasta ja huoltajakin olen ollut aina. Jos en olisi äiti, niin huoltaisin silti valtavaa määrää ihmisiä ja eläimiä. Se on stereotypistä "äitiyttä" vahvempi piirteeni ja se on helppo omaksua. Äitiyttä ei. On yhtä helppo rakastaa naapurin lasta kuin omaansa.
PoistaEpäitsekäs, epätyypillinen, oivaltava äiti. Huoltava ja hoitava.
PoistaEt hirviö sentään. Joskus on hirviömäisen tuntuista myöntää asioita, joita ei odoteta ääneen sanottavaksi. Kun ylläpidetään sitä kaikkivoipaa äitimyyttiä. Tai mainitaan teini hirviömäiseksi - kyllä kaikki tietävät mistä puhutaan, mutta ei vain puhuta ääneen. Olet ollut äiti koko aikuisikäsi, joten tiedät mistä puhut - näin ajattelen.