Onnellista äitienpäivää meille kaikille

Osallistun vuosittain äitienpäivään, muistaen omaa äitiäni ja näin aikuisiällä suvun ulkopuolelta saamaani "mamaa", sekä mieheni äitiä. Tämä tuntuu jotenkin teennäiselle, mutta jos nämä vanhat viisaat naiset vaikka pitävät punaisesta matosta ja ruusuista, niin ainakin saan heidät onnellisiksi yhtenä päivänä vuodessa.

Höpöhöpö! Äiti voi olla kuka vaan!

Mummoni päätti matkansa kun olin 18, joten häntä en enää muistele. Hän muistuu ajoittain mieleen, mutta kuulun niihin, jotka eivät vie kivelle kynttilää. Menneitä voi muistella missä vain ja milloin vain (ja minä muistelen usein, mm. mummoja). Itseäni en juhli, enkä halua juhlia, kun en koe olevani äiti enkä oikein perusta muista juhlista kuin vapusta, juhannuksesta ja joulusta. Näistäkin lähinnä siksi, että saan antaa lahjoja läheisilleni. Sekin on enemmän itsekkäästä syystä muodostunut tapa. Rakastan antaa lahjoja, koska rakastan yllätyksiä. Sillä ei ole merkitystä kuka ne saa, kunhan en ole minä. En osaa ottaa mitään vastaan.

Tiedän ettei äitiys ole itsestäänselvyys, onhan minullakin takana lapsettomuushoidot toisen ja kolmannen lapsen välissä. Tiedän että äitiyteen liitetään vahvat rakkauden- ja kaikkien kauniiden sanojen-, tekojen- ja tunteiden kirjo. Kukapa ei haluaisi olla äitinä Muumimamma. Mutta sisälläni asuu hyvin pedantti lapseton Pikku Myy, joka haluaa, että asiat sanotaan niin kuin ne tuntee tai ajattelee, siihen kun on oikeus, ja näin äidit opettaa; "Kerro mille sinusta tuntuu". Olen huoltaja, mutta en tunne oloani äidiksi.

Usein vasta-argumentit todentavat (ainakin) minulle asian oikean laidan. Mitä enemmän kuulen erimielisyyksiä mielipiteistäni, sitä varmemmaksi tai heikommaksi mielipiteeni muuttuu. Yksi näistä oli ylpeys, postauksessani Ylpeys vs. ylpeydettömyys. Olen entistä varmempi, etten ole ylpeä perheestäni, lapsistani enkä itsestäni. En tiedä liitetäänkö ylpeys äitiyteen, mutta minulta puuttuu tunteena ne molemmat.

Puuttuuko minulta näiden tunteiden lisäksi myös äiti ja isoäiti? Kyllä he kaikilta löytyvät sukupuusta, myös minulta. Palvoin mummoani jolle eivät kelvanneet tytöt, enkä varsinkaan minä, yksinhuoltajaäidin ainokainen. Olisi pitänyt olla ydinperhe ja poika. Mummoni odotti äitiäni ja kaupparatsua alttarilla, jonne kaupparatsu ei koskaan saapunut. Hän vaihtoi lennosta ukkiini, joka otti nimelleen heidän häiden jälkeen syntyvän äitini, vuonna 1954.

Lienee sanomattakin selvää, että perintöä tässä kannetaan. Mutta se valtavan voimakas vauvakuume ja suurperheenhalu joka minua vaivasi yläasteelta asti, johtui varmaan vain silloisen perheeni (alkoholisoitunut äiti ja minä) väärinpäin kääntyneistä rooleista. Ja myös naapurin lasten hoidosta, kun sai leikkiä suurperheessä vastasyntyneellekin äitiä, hänen oman äitinsä istuessa nurkkabaarissa laitokselta palattuaan. Se tuntui luontevalle. Osasinhan peitellä äitinikin olohuoneen lattialle, sulkea lankapuhelimen ja tumpata palavan tupakan hänen sammuttuaan.

Substantiivi on nimisana. Ilmaisee asiaa tai esinettä.

Minulla ei ehkä ole ollut koskaan roolimallia äidille, on vain itseopittu selviytymisen taito. Hoiva ja huolenpito on rakkautta, ylihuolehtiminen hätää siitä että menetän rakkaani. Pahimmillaan lapseni ei ole saaneet juosta, koska on voinut sattua jotain. Rakastan niin paljon lapsiani, että pakahdun tuskasta heidän puolestaan. Pelkään jo valmiiksi pettymyksestä, kiusamisesta tai riidasta koituvaa mielipahaa. Rintaa puristaa ja ahdistus oksettaa. Nämä ovat omakohtaisesta kokemuksesta syntyneiden tunteiden muistoja, joilta haluaa lapsiaan suojella, mieluiten pyöritellä heidät vaaleanpunaiseen pumpuliin lasipurkkiin.

Kaikkein vaikeinta on ollut ymmärtää, että me kaikki olemme erillisiä yksilöitä, lapseni ja minä. Meillä on omat erilliset ajatukset, elämänarvot, tyylit, mieltymykset, ominaistuoksut ja tavat. Minulta puutuu ylpeyden tunne aikaansaannoksistani, toisin kuin omalta äidiltäni. Hän on kovin ylpeä minusta silloin kun on kuulijoita tai kun keskustelen jonkun kanssa. Kun ketään ei ole, ei ole minuakaan. En voi sietää sitä, kuinka sukulaiset kertovat minulle, kuinka valtavan rakas ja tärkeä äidilleni olen. Sehän on heidän ajatuksensa omista lapsistaan. He ovat nähneet ja kuulleet vain kulissit. Tämän kaiken ymmärtämiseen meni noin 37 vuotta.

Äitiyttä on niin monenlaista - yhtä lailla kuin äitejäkin. Minä yhdistän äitiyteen enemmän työtä, tuskaa ja vastuuntuntoa, kuin ylpeyttä, juhlapäiviä ja ison alkukirjaimen muulloin kuin virkkeen alussa. Minusta huoltaja on tasarvoinen sana äidin kanssa. Minusta äiti voi olla kuka vaan äidiksi kirjattu, ja huoltaja on se, joka huoltaa huollettavan. Voi olla yhtäaikaa myös äiti ja huoltaja, kuten minä olen, mutta toista ei tunne omakseen ja toista ei aina tunne olevansa riittävän hyvin.

Minusta on hienoa olla huoltaja neljälle karvalapselle, kolmelle ihmislapselle ja yhdelle aikuiselle miehelle. Lisäksi huollan valtavaa määrää asiakkaita, "ystäviä" ja tuttuja. Aina joku on apua vailla, ja aina minä autan. Minusta on niin tavattoman ihanaa olla huoltaja, että melkein pakahdun siitä aiheutuvasta rakkaudesta ja onnesta. Päivittäin.