Matkakeskustelu elämästä

Lauantaina teimme koronan vuoksi kesän ensimmäisen ja viimeisen kesälomareissun. Kävimme päiväseltään Tuurissa, ja nyt on todettava, että joko korona vaikuttaa varastoon, tai sitten Keskisenkään ei ole varaa ostaa valikoimaa. Melko tyhjä puoti oli, mutta ei harmita tuntien ajomatkat. Onhan se aina kokemus, ja tämä oli 11-vuotiaan toive.

Koska navikan ja takapenkillä medioivien lasten takia radio oli hiljaa, olin äänessä minä. No se nyt ei ole poikkeus, mutta pohdimpa ääneen sitä, miksi niin monet eivät pidä koiranputkista ja minusta taas yhdet kauneimmista kukista (!) on koiranputki ja voikukan pallero!

Mietin myös sitä, kuinka pieni ja ylimielinen ihminen onkaan elämän rinnalla. Pientareella kasvavat pajut ja horsmat on ihmiselle pelkkiä rikkakasveja, mutta ne kuitenkin elää vuosisatoja ja ihminen keskimäärin vain 80 vuotta. Kuinka paljon ihminen saakaan pahaa aikaan elinaikansa aikana, entä pajut?

Ja sitten tuijotin loput tunnit omaa napaani, ja mietin, että mitä minä haluaisin omalta elämältäni? Mielestäni en voi vaatia elämältä mitään, vaan minä voin vain antaa elämälleni. Ja haluaisin saada kokea lisää yhtä suuria tunteita kokemuksen kautta, kuin mitä uusinta-autokoulu antaa tällä hetkellä. Haluaisin (kokeeksi) asua vuoden leirintäalueella kausipaikkalaisena. En osaa sanoa miksi. Ehkä ajatuskin on niin absurdi, koska tarvitsen sosiaalisuudeltakin melkoisesti omaa tilaa. Mutta olisihan meillä koti-vaunun lisäksi 2 autoa. Matkailuauto ja henkilöauto. Aina pääsisi pakoon.

Haluaisin myös asua eri paikoissa, kun juurettomana en ole sidottu minnekään. Kausityötkin olisi kiva kokea. Painaa puoli vuotta töitä niska limassa vaikka lapin rinteillä tai asvaltoimassa, ja loppu vuosi ladata akkuja.

Olen jostain syystä aina elänyt tulevaisuutta, ja tässä hetkessä eläminen on vaikeaa. Kun sanon että minulla ei ole omaa elämää, koska olen elänyt aina muille, niin on sitä, se on tämä tässä nyt. En vain näe sitä. Kaikki on aina sitkun. Suoritan elämää laput silmillä muita palvellen, ja odotan omaa vuoroani. Sitä ei valitettavasti tällä menolla tule koskaan.

AHAA!-elämyksen tuottanut kommentti <3

Julkaisen julkisena näkyvän kommentin, joka avasi silmäni ja hiljensi minut. Ihmisillä on tarve olla olla näkymättömiä huonon itsetunnon tai häpeän takia, tai näkyisiä julkisuudenkipeyden vuoksi. Minä olen luonnostani näkyisä, ts. en pelkää nolata itseäni julkisesti, mutta en ole julkisuudenkipeä enkä halua siksi huomiota. Nyt kuitenkin tippui valopallona taivaalta äly päähäni, ja tämä näkymättömyyteni on kuitenkin niin täysin eri asia, kuin nämä jo mainitsemani. Tästä AHAA!-elämyksestä on hyvä lähteä rakentamaan uutta minua.